Jokainen voi oppia rohkeaksi

Mä puhuin eilen erään mua pari vuotta nuoremman tytön kanssa siitä, kuinka mä olen elämässäni päättänyt kulkea kohti unelmiani ja kuinka mä sen teen.
Mua jäi mietityttämään erityisesti yksi lausahdus tästä keskustelusta. Tämä tyttö totesi mulle, että ”sä olet saanut lahjana sen rohkeuden, niin sun on helppo vain päättää ja tehdä”.

Toi edellinen lause särähti mun korvaan heti ja jäi myös mietityttämään mua. Tästä käytiinkin sitten pitkä keskustelu.
Miksi se sitten särähti niin pahasti, niin sen vuoksi, että mä en todellakaan ole sitä rohkeutta lahjana saanut enkä usko, että kukaan muukaan on.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Toki jokainen meistä omaa erilaiset ja omanlaiset luonteenpiirteensä, mikä tekee myös osasta luonnostaan rohkeampia kuin muista.
Mä olen aina ollut omalla tavallani ”rohkea” , mikä on käynyt ilmi suorasanaisuutena ja lähinnä jääräpäisyytenä sekä tietynlaisena tapaturma-alttiutena.
Kuitenkaan ne asiat mistä me puhuttiin, ei mene yksiin näiden  luonteenpiirteiden kanssa.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, kuinka mä olin nuorena epävarma oikeastaan ihan kaikesta ja eniten itsestäni.
En todellakaan kokenut olevani rohkea tai pystyväni yhtään mihinkään ketään muuta enempää, päinvastoin löytyi aina joku, joka teki paremmin. Jos mä olisin siihen mielentilaan ja oloon jäänyt ja totutellut niin olisin siinä vieläkin.

Juttu on kuitenkin niin, että mulla oli isoja unelmia. Ne oli isoja, pelottavia unelmia joita en uskaltanut sanoa ääneen edes yksin ollessani.
Mä haaveilin ja haaveilin, kunnes jossain vaiheessa haaveista tuli suunnitelmia. Lopulta nuo haaveet olivat lähes valmiita suunnitelmia odottamassa vain sitä yhtä askelta, joka oli kaikista pahin.
Tässäkään vaiheessa ei rohkeus astunut peliin, sillä sitä mulla ei juurikaan näiden asioiden suhteen ollut.

Peliin astui kuitenkin joku outo, sokea fiilis joka sanoi, että ”nyt sä peräännyt ja haaveilet lopun elämääsi, tai opettelet olemaan rohkea”.
Sitten mä otin sen askeleen. Eikä musta silloinkaan vielä tullut rohkea.
Mä otin ainoastaan ensimmäisen askeleen juuri siihen suuntaan mihin mä yksin halusin mennä ja mihin kukaan muu ei ollut mua ohjaamassa.
Tuon askeleen jälkeen mä tajusin olevani hengissä ja elävänä kappaleena, yhden askeleen lähempänä haaveitani. Tajusin myös, että tästä ne askeleet vasta alkavat.
Edelleen nuo askeleet on ihan puolitiessään, niitä on paljon jäljellä ja paljon rohkeuttakin puuttuu.

Joka ikisellä, pienen pienelläkin askeleella se rohkeus ja luottamus kuitenkin kasvaa. Jokainen kerta, kun mä astun jalat tutisten sekä kuollakseni peläten johonkin uuteen uskaltamatta edes katsoa eteeni, mä lopulta huomaan maan allani kantavan.
Kun siihen maahan luottaa, se kantaa ja jokainen askel on edellistä vakaampi.

Mä en ole valmis, mä en ole saavuttanut puoliakaan mun unelmista. Mä en myöskään tiedä vielä mitään elämästä.
Sen mä kuitenkin tiedän, että joka ikinen meistä voi oppia rohkeaksi.

 

 

 

<3 Anniina