Kun mä tän ymmärsin, mä ymmärsin paljon

Mä kerron teille nyt asiasta, joka mullisti mun koko maailman sen ymmärtäessäni.
Olen joskus aikaisemminkin kirjoittaut tästä luonteenpiirteestä mutta en kuitenkaan siitä, kuinka opin ymmärtämään sitä ja kuinka se muutti mun elämää.
Tämä luonteenpiirre on siis se, että mä tarvitsen PALJON aikaa yksin. En tiedä, onko sille olemassa lyhyempää nimitystä mutta siitä mä kuitenkin nyt puhun.
Tuo piirre on myös mm. yksi erityisherkän ihmisen luonteenpiirteistä mutta siitä aiheesta mä en tullut kirjoittamaan.

Mä tajusin nimittäin tänään viettäneeni poikkeuksellisen pitkän ajan yhteen soittoon ilman lähes hetkeäkään yksin. Samalla sain vastauksen siihen, miksi mun hermot ovat olleet aivan äärettömän kireällä viimeiset pari päivää. Kun kuulin viettäväni todennäköisesti pari päivää yksin meidän yhteisessä kodissa ja huomasin huokaavani helpotuksesta ja toteavani ääneen, että ”onpa mukava” mä todellakin tajusin, että onpa muuten mukava.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Mä rakastan ihmisiä. Tuttuja, tuntemattomia, läheisiä, ystäviä, perheenjäseniä, kaikkia ketä mä vaan voin rakastaa. Mä olen päällisin puolin todella sosiaalinen ja ”reipas” ja rakastankin pitää seuraa sekä jutella tuttujen ja tuntemattomien ihmisten kanssa niin, että siinä jää moni hiljaisempi usein jalkoihin. Kun mulla on energiaa, se näkyy ja jaan sitä surutta joka ikiselle vastaan tulevalle ja ympärilläni olevalle ihmiselle niin kauan, kunnes viimeinenkin ripe on käytetty. Sen jälkeen saattaakin iskeä järkyttävä väsy ja koti-ikävä ja puhekin loppuu kuin seinään.

Samalla kun mä olen tuo iloinen höpöttäjä, mä olen tyyppi, joka saattaa lähteä viettämään iltaa ystäväporukalla ja vetäytyä jo alkumetreillä taka-alalle vain tuijottelemaan seiniä ja kuuntelemaan sekä tarkkailemaan muita ihmisiä. Joskus se saatetaan tulkita jopa ”kylmäksi” käytökseksi ja niin, ettei mulla vain nappaa muiden seura. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kun mä teen noin, mä tunnen oloni ihan hyväksi ja rauhalliseksi mutta mulla ei ole tarpeeksi energiaa. Mä olen jo käyttänyt kaiken sen mitä mulla on antaa. Silloin mun on ihan hyvä olla niin, että olen siinä mutta olen kuitenkin osittain yksin omassa rauhassani. Tätä on usein hyvin vaikea selittää muille, jotka eivät koe samoin.

Joskus vuosia sitten mä tunsin itsestäni ainoastaan tuon ensimmäisen puolen. Olisin silloin kuvaillut itseäni varmaan sanoin kuten menevä, räiskyvä, sosiaalinen, iloinen, innostunut, energinen ja niin edelleen. Mä olin aina menossa, aina tekemässä uusia tuttavuuksia, halusin olla jokaisissa bileissä ja kaikkialla. Mä halusin jutella joka ikiselle ihmiselle ja rakastin olla huomion keskipisteenä sekä antaa huomiota ihan kaikille. Teinkin niin ja jätin huomiotta sen puolen, joka kaipasi rauhaa. Kun se puoli mussa nosti päätään mä hiljensin sen ja painelin seuraavaan paikkaan. Ajattelin, että en mä ole mikään kotihiiri, tottakai mä jaksan ja haluan mennä!

Mä uskoin itsekin, että olen tuo loputtoman energinen ja sosiaalinen tyyppi, ehdoton ekstrovertti tietenkin.
Sitten tuli ensimmäiset kerta, kun mä paloin loppuun. Oli pakko olla yksin ja rauhassa ja se tuntuikin yllättävän hyvältä. Se kuitenkin myös unohtui pian ja taas mentiin.
Kohta tulikin toinen kerta, kun oltiin melkein yhtä lopussa. Silloin mä tajusin, että nyt pitäisi vähän kuunnella itseäni. Oli pakko viettää aikaa yksin ja ajatella asioita. Silloin mä ymmärsin ensimmäisiä kertoja, kuinka mun akut latautuivat AINOASTAAN yksin ollessa. Se oli kuitenkin vasta alkua, sillä en tuolloinkaan vielä halunnut myöntää sitä faktaa, että ehkä mä rakastankin yksinoloa ja hiljaisuutta sekä vetäydyn mielummin kotiin omaan rauhaani kuin painelen viettämään iltaa isossa porukassa.
Muthan tunnettiin juuri siitä, että mä, jos joku olin menossa.

Tarvittiin muutto, samanhenkisiä ihmisiä ympärille, vähän henkistä kasvua ja halua ymmärtää itseäni oikeasti. Silloin se avautui mulle.
Mä kaipaan kotiin, hiljaisuuteen, yksin lenkille, yksin salille, haluan matkustaa yksin, istun illalla pitkiä aikoja yksin vain ajatellen ja seiniä tuijotellen..
Mä luulin tekeväni noita asioita yksin vain pakosta ja siksi, että ne tulee automaattisesti tehtyä yksin. Sitten mä tajusin, etten edes halunnut jakaa niitä muiden kanssa. Ne oli asioita joita mä kaipasin heti, kun olin viettänyt aikaa porukassa ja ihmisten keskellä. Mä oikein odotin pääseväni YKSIN pitkälle kävelylenkille.
Mä myös huomasin rakastavani ajatusta, että rankan työviikon jälkeen viettäisin vapaan viikonlopun kotona YKSIN.

Kun mä tajusin, että voin olla molempia : sekä se sosiaalinen, nauravainen ja ihmisiä rakastava tyyppi, että se yksinäisyyttä rakastava hiljainen seinien tuijottelija, mä tajusin niin paljon.
Mä olin aikaisemmin ollut superhämmentynyt siitä, että halusinkin toisinaan olla yksin. Luulin, että jotain on vikana tai huonosti väsyn tullessa ja muiden seuran kuulostaessa lähinnä kirosanalta.
Ajattelin, että se ei vain kuulu mun luonteeseen, ei vain kertakaikkiaan sovi kuvioon.

Sitten mä tajusin, että mä olen juuri se tyyppi, joka rakastaa ja tarvitsee yksinäisyyttä ihan yhtä paljon kuin muidenkin seuraa. Kun mä annoin itselleni luvan siihen, mun elämä muuttui oikeasti paljon. Mä opin kuuntelemaan ja ymmärtämään itseäni sekä energiaani. Mä opin kieltäytymään seurasta ilman tekosyitä ja hyväksymään sen, että toisinaan mä olen se hiljainen seinäruusu ja mä saankin olla juuri se. Mun ei tarvitse yrittää mitään muuta.

Mä voin myös olla se energiaa pursuileva ilopilleri silloin, kun mä jaksan.  Kun mä olen energinen, mä olen se tyyppi automaattisesti, mutta en todellakaan aina.
Jotta mä voin olla se tyyppi, mun täytyy olla myös se toinen tyyppi, joka rakastaa yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.

Niin pitkä matka tultiin siihen, että mä tajusin olevani pohjimmiltani täysin päinvastainen luonne kuin mä olin kuvitellut.
Mä tarvitsen yksinäisyyttä enemmän kuin seuraa.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mä rakastaisin ihmisiä mun ympärillä yhtään vähempää.
Se tarkoittaa sitä, että mä vain tarvitsen silloin tällöin vähän enemmän aikaa itselleni voidakseni antaa heille sen kaiken rakkauden, mitä mulla on annettavana.
Mä en halua antaa läheisilleni itsestäni vain ”puolikasta” joka ei jaksa olla läsnä ja katoilee tuon tuosta tahtomattaan johonkin toiseen maailmaan.
Vähän aikaa itselleni, että mä voin heidän kanssaan olla niin läsnä kuin mahdollista.

Vähän aikaa yksin, että mä jaksan taas rakastaa täysillä.

Kuva: Ömer Acar Photography

<3 Anniina

4 thoughts on “Kun mä tän ymmärsin, mä ymmärsin paljon

  • toukokuu 18, 2018 at 3:05 am
    Permalink

    En oo koskaan ollut mikään blogien lukija / kovin kiinnostunut muiden kuin ystävieni ja läheisteni elämästä, mutta pakko sanoa, että oon nyt hetken seurannut sua IG:ssä ja oot oikeesti tosi mielenkiintoinen persoona.

    Tää teksti avas aika paljon myös omaa itsetuntemusta.. oon miettiny pitkään miksi hyvienkin kavereiden kanssa ulos lähteminen tuntuu välillä vaikealta tai oon saattanu luonnehtia itseäni yksinäiseksi (en toki kenenkään kuullen), mutta nyt kun mietin hetken, niin voisin nähdä itseni tuossa samassa ajatusmaailmassa, ihmisenä, joka tarvitsee aikaa ollakseen välillä yksin. Itselläni elämä täällä Etelässä pyörii pitkälti työporukan / töiden parissa ja jotenkin sitä kotikylän rauhaa kaipaa joka viikko.. paikkaa, missä ei tarvitse suorittaa ja olla sosiaalinen. Tosin tämän osittainen tajuaminen on seurannut vasta pitkän parisuhteen päättymisen jälkeen, kun mä oon eka kertaa elämässäni oikeasti yksin ja voin rauhassa päättää mitä haluan tehdä.

    Mun mielestä tämä oli tosi rohkea ja avoin kirjoitus, sellainen jonka moni jättäisi julkaisematta. En keksi mitään parempaa tapaa sitouttaa omia seuraajia, kun näin avoin ja henkilökohtainen tapa kertoa omasta ajatusmaailmasta. En tiedä ehditkö lukea tätä, mutta tuntuu aika kivalta, kun pääsee purkamaan ajatuksia tekstin muodossa.

    Ps. Se instagramissa ollut kesäaiheinen visa oli hauska ja mielenkiintoinen ja tais olla eka tuollainen mitä itellä on tullut somessa vastaan. 5/5

    • toukokuu 20, 2018 at 2:53 pm
      Permalink

      Kiitos, Juho !
      Hienoa että avasit sun ajatuksia ja löysit asioita, jotka sai sut ajattelemaan. Tunnistan hyvin myös omat ajatukseni tuosta sun kommentista.
      Kiva myös kuulla, että ollessasi yksin oot osannut ajatella sen juuri niin, että saat aikaa itselles. Eiköhän me jokainen sitä tarvita.
      Paransit juuri myös mun päivää tällä kommentilla, kukapa ei haluaisi näin kivaa palautetta tekstistä!
      Hienoa, että oot mukana ! 🙂

  • toukokuu 19, 2018 at 8:17 pm
    Permalink

    On tolle lyhyempikin nimi. Sä olet introvertti 😉

    • toukokuu 20, 2018 at 2:45 pm
      Permalink

      Aivan totta, varmasti paljon enemmän kuin ekstrovertti. En kuitenkaan itse haluaisi lyödä itseäni joko ekstrovertti – tai introverttiboxiin täysin , sillä useimmista meistä löytyy molempia . 🙂

Comments are closed.