Kun pikkukylän tyttö muutti kaupunkiin

Niin, mä olen pienen kylän tyttö isossa kaupungissa. Tai no, Suomen mittakaavassa isossa.

Mä olen asunut täällä nyt kohta kaksi vuotta ja ajattelinkin nyt kirjoittaa omia ajatuksiani siitä, miten pikkukylän tytön silmät ovat avautuneet.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Kun mä muutin Helsinkiin, ensimmäisenä avautuivat rajattomat mahdollisuudet. Mä tulin tehdäkseni töitä ja niitähän riitti.
Ovia avautui ja halusin kulkea jokaisesta, tai ainakin kurkistaa vähän. Sen mä teinkin ja opin tunnistamaan melko nopeasti ne, jotka halusin pitää suljettuina.
Täällä niitä avonaisia ovia on paljon enemmän mutta enemmän on myös niitä, jotka eivät ole avaamisen arvoisia.

Täällä mä opin jotain myös vilpittömyydestä.
Ensin mä luulin tajunneeni: se on heikkous.
Sitten mä tajusin sen oikeasti: vilpittömyys on vahvuus, jonka arvon yhä harvempi ihminen ymmärtää.

Nopeasti mä tajusin myös sen, että en koskaan tule oppimaan kulkemista täällä, vaikka sen vannottiin olevan superhelppoa ensimmäisten viikkojen tai kuukausien jälkeen.
Mä eksyn omalla kotikylällänikin kun pyörin hetken ympyrää, joten haaveet ilman Google Mapsia kulkemisesta jonain päivänä kariutuivat melko nopeasti.
Aloin varaamaan itselleni noin tunnin ylimääräistä aikaa lähtiessäni kohti uutta määränpäätä ja joutumatta paniikkiin eksyessäni.
Opin myös tunnistamaan ihmiset, jotka kulkevat kohti samaa määränpäätä kulloinkin ja seuraamaan heitä kaikessa hiljaisuudessa paljastamatta itseäni.

Pikkukylän tyttönä mä olin korviani myöten täynnä ihmisiä, jotka tiesivät mun elämäntarinan paremmin kuin mä itse.
Tänne tullessani mä tajusin, että ketään ei kiinnosta, ellei siitä hyödy jollain tapaa.

Mä opin myös sen, että mitä kauemmaksi kotoa lähden sitä kovempi on ikävä joka päivä.
”Kun lähtee kauas, näkee lähelle.” Tuo lause on saanut ihan valtavan merkityksen nyt, kun kotiin ei pääsekään noin vain.

Opin näkemään kaiken sen, mitä en osannut arvostaa ennen kuin lähdin ja myös kaiken sen, mitä ilman eläessäni olen onnellinen juuri nyt.

Jos mä joskus ennen seisoin tukevasti omilla jaloillani, tänään mut pitäisi varmaan sahata nilkoista kahtia saadakseen hievahtamaan.
Pohjoisen pienten kaupunkien elämä on ihanaa ja turvallista, täällä täytyi pärjätä ensimmäisestä päivästä asti tai hypätä maitojunaan.
Mä päätin pärjätä, sillä vielä tänäkin päivänä sana ”turvallinen” kaikuu mun mielessä samassa sävelessä sanan ”vankila” kanssa.

En sano, että kaikki olisi ollut vaikeampaa täällä vaan sanon, että täällä mä olin yksin.
Kun sä olet yksin ja kaikki on uutta, ei ole mitään, mikä olisi mukavuusalueella.

Mä tein ratkaisuni ja hyppäsin pää edellä suoraan tuntemattomimpaan. Mahdollisimman monien silmien eteen ja arvosteltavaksi.
Ajattelin, että tämän kun teen niin mä pärjään.
Mitä enemmän ympärillä kuohui, sitä vakaammin mä opin seisomaan.

Mä myös tajusin mitä on vapaus.
Vapaus olla juuri sitä mitä on, tehdä juuri sitä mitä rakastaa.
Mä opin myös mitä vapaus vaatii. Se vaatii kovaa työtä ja paljon uhrauksia.
Se vaatii pitkiä aikoja poissa rakkaiden luota, kiireisenä kiireisten ihmisten keskellä.

Mä ymmärsin juurieni ja mulle opetetun arvomaailman tärkeyden.

Mä löysin oman paikkani, ihania ystäviä, oikeat ovet eteenpäin ja asiat joita mä tavoittelen.
Löysin ihanan asunnon jaettavaksi ystävieni kanssa ja opin tuntemaan olevani kotonani täällä.

Mä ymmärsin sen, etten haluaisi elää enää yhtäkään nuoruusvuottani Helsinkiä pohjoisemmassa.
Samalla mä ymmärsin myös sen, etten kasvattaisi lapsiani Helsingissä.

<3 Anniina