Kun unohdin, miksi pitää syödä

Muutamia viikkoja, ehkä jopa toista kuukautta sitten (en todellakaan muista) mun ruokavalio alkoi lipsua.
Se johtui kiireestä, stressistä ja puuttuvasta ruokahalusta. Mulla oli paljon töitä ja paljon huolia.
Ensin mä aloin unohdella syömistä, sillä yhtäkkiä mun sisäinen kelloni ei enää ilmoittanutkaan ruoka-ajoista. Normaalisti mä siis tuijotan kelloa viimeistään kahden ja puolen tunnin jälkeen edellisestä ruokailusta ja odotan, että pääsen taas syömään, kun kolmisen tuntia on mennyt.
Mulla on AINA nälkä ja normaalisti mä voisin syödä joka aterialla kokonaisen hevosen -tai hevosia.
No, joka tapauksessa tämä sisäinen kello lakkasi toimimasta.

Saatoin heräillä näläntunteeseen vasta siinä vaiheessa, kun aamiaisesta oli kulunut tunteja toistensa perään ja alkoi olla jo iltapäivä.
Söin vähän jotain ja jatkoin taas, kunnes ehkä myöhemmin söin vähän jotain, jos siltä tuntui.
Tää ei ole ollenkaan mun tapaista.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Tämä vaikutti muunmuassa niin, että aloin olla paljon väsyneempi, kuin ennen.
Myös treeneissä sen huomasi, sillä mä en enää jaksanut niin kuin aikaisemmin olin jaksanut.
En tietenkään jaksa, jos en syö kunnolla!
Keskittyminen on vaikeampaa, kun ei ole energiaa. Samoin hermot kiristävät.
Kaiken tämän mä huomasin itsessäni ennen kuin tajusin, että mä olen oikeasti heittänyt syömiseni ihan ranttaliksi.

Samaa sanoi vaaka.
Muutaman viime kuukauden aikana mun paino on tippunut pelottavalla vauhdilla , mitä ei todellakaan ole tapahtunut VUOSIIN.
Mä todella säikähdin, kun astuin vaa’alle edellisen kerran, sillä mulla ei ole ollut mitään aikomusta tai halua pudottaa painoa.
Vielä enemmän säikäytti se, että mä en ollut itse tajunnut tätä ollenkaan.
Mitään muuta mä en ole rutiineissani muuttanut, vain unohdellut syödä toisinaan (ihan liian usein).

Istuin alas, otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että nyt loppui.
Ruoka-ajat ja kunnon kotiruokaa pöytään, välipaloineen kaikkineen.
Koskaan ei ole niin paljon töitä, niin kiire tai niin stressaavaa, etteikö ehtisi tai pystyisi syömään kunnolla.

Johan alkoi aamulla taas silmät aukeamaan, työt luistamaan ja treenikin kulkemaan.
Jaksaa taas hymyillä, silmäpussitkin alkaa hälvetä silmien alta ja josko nuo farkutkin saataisiin taas kiristämään. 😀
Mä huomaan eron niin selvästi, että oikein huvittaa.

Tarinan opetus : ÄLKÄÄ HERRANEN AIKA SYÖKÖ HUONOSTI.

<3 Anniina