Minäkö muka heikko?

MIHIN MÄ OIKEIN KATOSIN?

Mä olen ollut nyt hetken kirjoittamatta tänne mitään.
Kirjoitin lähes puolentoista vuoden ajan joka ikinen päivä, joten tämä tauko oli yllättävän vaikea pitää.
Mä en ilmoittanut siitä missään tai päättänyt asiasta sen kummemmin, jätin vain kirjoittamatta päivä kerrallaan.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Aluksi ahdistuin siitä vähän ja tuntui, kuin jokin pakollinen osa mun päivistä olisi jäänyt kokonaan pois.
Niin –pakollinen.
Sen vuoksi mä sen tauon juuri pidinkin.

Kuten mä ennen tuota mun pikku taukoa muutamaan kertaan kirjoitin, mun elämässä on ollut meneillään kaikenlaista viimeaikoina. Niin hyvää, kuin vähemmän hyvääkin.
Ei mitään maata kaatavaa, ihan tavalliseen elämään kuuluvia tavallisia asioita.
Elämähän ei ole aina ruusuilla tanssimista,  vai mitä?

Musta tuntui, että päässä ja ympärillä oli niin paljon asioita ratkottavana, tehtävänä ja ajateltavana, että mun blogitekstitkin alkoivat kiertää ympyrää.
Ei ollut oikein mitään muuta sanottavaa tänne, kuin sekavia purkautumisia fiiliksistä -vuoron perään hyvistä ja milloin huonoista.

No, miten nyt menee?
Nyt menee hyvin.
Elämä kulkee eteenpäin, ei missään zen- tilassa, kuten ei mun elämä koskaan, mutta sitä mä en oikeastaan kaipaakaan.
Mieli on rauhallinen ja paljon, paljon levollisempi kuin noiden muutaman myrskyisän viikon aikana ja tuntuu, että ajatukset pysyy taas järjestyksessä.
Kaikki on selkeää, fiilis on hyvä ja mieli sekä kroppa täynnä uutta, hyvää energiaa!

Mä palasin juuri matkalta Italiasta, jonne lähdin ottamaan vähän aikaa itselleni.
Matkustin mulle äärettömän rakkaan perheen luo, jota olen nähnyt viimeksi kolme vuotta sitten.
Pieneen Italialaiskylään, auringon alle ja rakkaiden ihmisten seuraan.
Voin kertoa, että juuri sinne mun piti päästä.
Samalla sain myös sitä kaipaamaani aikaa omille ajatuksilleni, kaukana kaikista häiriötekijöistä.
Tuntuu, että kaikki on taas selvää eikä mikään oikeasti ollutkaan niin vaikeaa, kuin mä hetken kuvittelin.

Viime viikkoina mä olen lähinnä keskittynyt tekemään työni hyvin, treenaamaan, lepäämään ja viettämään aikaa ystävieni kanssa.

Mä olen myös opetellut myöntämään, että mäkin tarvitsen toisinaan olkapäätä ja kuuntelua.
Mäkin tarvitsen joskus ystävää, jolle mä voin sanoa, että nyt ei muuten jaksa.
Niin vaikeaa kuin se on ollutkin, mä olen opetellut olemaan haavoittuvainen ja muistamaan, miltä se tuntuu.

Tuosta mä haluankin sanoa pari sanaa.

Mä olen aina ollut tyyppi, joka on tottunut pärjäämään yksin.
Hyvin nuorena mä päätin pärjätä omillani ja siitä asti olen niin tehnyt.
Opin tekemään töitä, keskittymään omiin asioihini ja olemaan itsenäinen.
Se ei ole koskaan ollut mulle taakka, sillä mä rakastan tehdä asioita yksin ja itsenäisesti.
Olen oppinut nauttimaan siitä ja luottamaan itseeni.

Se on kuitenkin työminä.
Minä, joka kasvoi siitä, kun nuori tyttö päätti pärjätä omillaan suuressa maailmassa.
Se minä oppi tekemään töitä, puurtamaan ja ratkomaan asiansa yksin.
Se oppi, ettei koskaan voi näyttää heikolta, sillä muuten ei pärjää.
Tämä minä tietää, kuinka tehdä töitä, selvitä tilanteesta kuin tilanteesta, painella läpi harmaan kiven ja pitää päänsä kylmänä.
Välillä se kuitenkin unohtaa, ettei kaikkea elämässä ratkota samalla tavoin.
Mä elin aika stressaavaa aikaa, tein paljon töitä, ratkoin ongelmia ja aloitin uusia juttuja.
Kaikki narut pysyivät mun käsissä, kunnes kaiken sen käytännön lisäksi ajatuksiin tulivatkin ihmissuhteet, läheiset ihmiset ja tunnepuolen asiat.
Narut eivät enää pysyneetkään käsissä samalla tavoin.

Siis mitä, enkö mä voikaan ratkaista näitä yksin?
Mitä mun kuuluu tehdä? Kuuluuko mun oikeasti avata jollekin ihan KAIKKI?
Kuuluuko mun oikeasti käydä läpi näitä asioita kerta toisensa jälkeen?
Kuuluuko mun rehellisesti kertoa, miltä musta tuntuu?
Voinko mä sanoa, että olen aika hukassa?
Voinko mä itkeä? Milloin se on liikaa?
Voinko mä oikeasti myöntää olevani heikko?
Niin, HEIKKO.

Siltä musta oikeasti tuntui.
Yhtäkkiä en voikaan hallita sitä, mitä mun elämässä tapahtuu ja mun täytyy sanoa se ääneen.
Mun täytyy myöntää, että nyt muuten sattuu ja ihan helkkaristi sattuukin , enkä mä tiedä mitä tehdä.
Nyt itkettää ja tarvitsee olkapäätä.

Onneksi sattui niin paljon, että se oli pakko sanoa.
Kaikki piti repiä auki ja päästää ulos. Kaikki piti sanoa ääneen ja olla niin HEIKKO, kuin ihminen vain voi olla.
Piti myöntää, että en mä kyllä nyt oikeasti pärjää yksin. Tulen pärjäämään mutta tällä hetkellä en pärjää.

Uskokaa tai älkää, se oli vaikeaa.
Ja se kai siinä eniten sattuikin.
Enemmän kuin mikään muu, sattui se, että mun täytyi myöntää ääneen, etten mä yhtäkkiä pärjää yksin.

Mun ylpeys sai kolauksen -mä myönnän.
En yhtäkkiä ollutkaan supernainen joka hallitsee kiireen, tappavat työtunnit, miljoona eri projektia, harrastukset, vapaa-ajan ja päälle vielä omat tunteensa täydellisesti – aina.
En pystynytkään pitämään päätäni pystyssä ja toteamaan, että eipä tässä mitään ja elämä jatkuu.
Yhtäkkiä mä sain muistutuksen, että olen ihan vain ihminen, kuten kaikki me ollaan.
Eikä yksikään ihminen pärjää aina yksin.

Jouduin tekemään sen, mitä itse neuvon aina kaikkia muita tekemään.
Kääntymään ystävieni puoleen.
Niin, luojan kiitos mulla on ystäviä, joiden puoleen kääntyä.

Sen jälkeen kun mä nuo asiat sain ulos, en sekuntiakaan katunut yhtäkään ääneen sanomaani asiaa tai vetänyt sanojani takaisin.

Mä tajusin, että kaikki on oikeasti ihan hyvin.
Kaikki asiat selviää, seinät ei kaadukaan ja on ihan okei, ettei aina jaksa olla vahva.
Mä en tuntenutkaan oloani heikoksi, säälittäväksi tyypiksi, joka ei pärjää yksin.
Olo muuttui hyväksi, rauhalliseksi ja turvalliseksi -sillä mun ei kuulukaan aina pärjätä yksin.

Mun mielestä suurinta vahvuutta on uskaltaa olla heikko.


Kuvat: Kristina Tsvetkova Photography

<3 Anniina