Rakkaudesta lajiin

Olen välillä pohtinut, mitä musta olisi tullut, jos en olisi yleisurheillut. Olen pienestä asti ollut melko menevä, ja laskettelu on ollut 4-vuotiaasta asti yksi hienoimmista lajeista mitä tiedän. Vauhdin hurma isoissa mäissä sopi tällaiselle rämäpäälle hyvin. Lisäksi olen harrastanut tanssia, taitoluistelua ja pelannut koulussa intoa piukassa kaikkia lajeja. Lukiossa salibandy ja pesäpallo olivat mieluisimpia lajeja, ja myöhemmin rugby tuli myös kuvioihin. Voiton on kuitenkin aina vienyt yleisurheilu. Se lienee peruja peruskantaisesta halusta juosta, ja olla nopeampi kuin muut. Ja sitä pystyi harjoittelemaan koska vaan, missä vaan.
Pienenä juoksimme paljon rivitaloa ympäri veljen ja naapurin muksujen kanssa, ja kilpailimme kuka oli nopein. Jos isoveli voitti, sain tuntea sen nahoissani, sillä hän osasi todellakin ärsyttää ja soittaa suutaan. Siitä on varmasti lähtenyt kilpailuviettini, sillä päätin että suljen vielä sen suun ja näytän kuka on kuka! Niinhän siinä sitten kävi, ja lopulta 8 vuotiaana pääsin purkamaan kilpailuviettiä ja liikkumisen iloa seuran harjoituksiin. Se taival on vienyt pitkälle!

Koko matka on ollut huikea. Olen tavannut paljon huikeita tyyppejä, huippu valmentajia ja ihania ystäviä. Muistoja on paljon kilpailureissuilta ja treenileireiltä. Pettymyksiä tuli ja meni, mutta ne vain kasvattivat. Pienet onnistumiset ja huippuhetket peittoaa kaikki pettymykset mennen tullen. Lisäksi, yksi tärkeimmistä asioista, mitä käteen on jäänyt, on rakkaus lajiin, ja taito harjoitella kovaa.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Välillä on vaikea uskoa, miten paljon oikeasti treenasin. 400m aiturin treenit eivät ole helppoja. Olen juossut tuhottomasti lenkkejä, intervalleja, mäkivetoja ja lyhyitä vetoja, tehnyt punttia, loikkia, kuntopiiriä ja tekniikkaa. Yksin, treenikavereiden, tai valmentajan kanssa. Metsässä tai kentällä, seitsemänä päivänä viikossa. Miksi ihmeessä? Joskus treenattiin enemmänkin, joskus vähemmän. Satoi tai paistoi, treeneihin mentiin, sillä tiesin ettei kehitystä tule ilman kovaa treeniä. Välillä sattui penikat, välillä jalat tuntui tukeilta. En ole kuitenkaan koskaan jättänyt syyttä treenejä väliin, ja lukiossa monesti poljin vielä pyörällä treeneihin (8km suunta). Ihan vaan siksi, että tiesin että siitä on hyötyä, nautin kokonaisvaltaisista treeneistä ja halusin kehittyä paremmaksi. Nautin siitä tunteesta että menin ja tein. Ja se tunne kisoissa, kun adrenaliini virtaa, tiedät olevasi huippukunnossa ja juoksu kulkee! Ei oikeen parempaa fiilistä ole.

Se mentaliteetti jonka silloin opin (pumpuliurheilijat eivät menesty, huipulle ei ole oikotietä, ei meitä sokerista ole tehty… mitä näitä nyt on) kantaa edelleen elämässä. Se on kantava voima itsellä, sillä mieluummin menen ja teen, kuin jään surkuttelemaan asioita.

Uusia lajeja etsimässä

Kilpailu-uran jälkeen ajattelin aloittaa uuden harrastuksen. Mietin, että olisi kiva testata erilaisia lajeja ja hakea uusia tavoitteita uusien lajien parista. Muutamien kokeilujen jälkeen, oli vaan todettava, että suurimmat kiksit saan edelleen oman lajin parista. Se tunne, kun menet hallille tai kentälle (ei väliä mikä kaupunki). Näet tuttuja ja vielä vuosien jälkeen, pystyt juoksemaan aitoja sulavasti, intervallitreenit kulkevat hyvään aikaan, puntit nousevat ja nopeuskin tuntuu olevan ok, niin mikäs tässä ollessa. Monesti huomaankin hymyileväni kun aidat kulkee näppärästi tai rauta tuntuu kevyeltä puntilla. Lenkit ovat puolestaan monesti hyvin terapeuttisia, kun kuuntelen hyvää musaa ja kelaan asioita ja haen inspiraatiota. Fiilis on silloin hyvin euforinen, sillä silloin tuntuu kuin omistaisit koko maailman, ja että pystyt mihin vaan.

Treenaan nykyään täysin fiilis pohjalta, teen mitä minäkin päivänä tekee mieli tehdä. Välillä teen tekniikkaa, punttia, lihaskuntoa, juoksen aitoja, mäkivetoja tai määräintervalleja valmennettavan kanssa. Kellosta ja olotilasta pystyn aina seuraamaan, missä kunnossa olen. Mielellään silti edelleen testailen eri lajeja ja pelailen mitä milloinkin tulee mieleen. Ja salibandy on toki tullut uutena vanhana lajina mukaan, joka myös boostaa pitämään itseään hyvässä kunnossa, ja tuo lisäksi hyvää haastetta kehittyä (siinä kun ei pelkkä fysiikka ja lukiossa opitut jutut riitä!!).

Olenkin monesti miettinyt, että toivottavasti jokaisella on se oma ”rakas lajinsa” tai treenimuotonsa. Oli se sitten laji mikä tahansa, ja taso mikä tahansa. Liikuntaan ja urheiluun panostaminen on aina kannattavaa! Penkkiurheilijana sytyn siitä, kun saa seurata, miten ihmiset tekevät sitä mitä rakastavat suurella intohimolla ja 110%, vaikka sitä toivottua menestystä ei aina tulisikaan. Tärkeintä kuitenkin on, että tekee just sitä mitä haluaa, ja nauttii täydellä sydämellä. Ja tekee sitä just niin pitkään kuin oma kiinnostus riittää, ikään katsomatta, ja muiden mielipiteistä välittämättä!