Tarviiko aina kilpailla?

Kannattaako kilpaileminen

Kilpailuvietti on mielenkiintoinen käsite, ja mietin useasti, onko se jotain mitä on jo syntyessään temperamentissa, vai opitaanko se? Kaikki eivät syty kilpailemisesta. Oma kilpailuvietti puolestaan on kehittynyt jo lapsuudessa aika suureksi. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, juontaa se juurensa isoveljen kanssa pelailuun ja kisailuun. Olemme pienestä asti pelailleet sisarusten kanssa paljon, lautapelejä, korttipelejä, ulkopelejä, mitä ikinä vaan on tullut mieleen. Isoveljen ja naapurin muksujen kanssa mittasimme fyysistä kuntoa juosten taloa ympäri, roikkuen jostain tai heittäen jotain. Mulla oli silloin jo kova vietti näyttää mihin pystyn. Erityisesti jos joku haastoi tai soitti suutaan, etten voi voittaa jotain kisaa koska olen tyttö. Se oli automaatio, jos nuo sanat kuulin iski sisälläni sellainen sisu että oksat pois.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Sisarukset olivat itseäni vanhempia, kuten myös monet naapurin muksuista, joten oli selvää että hävisin myös välillä. Voitontahto oli kuitenkin aina niin kova, että yritin aina loppuun asti täysillä, vaikka joku oli selvästi isompi tai vahvempi, tai selvästi johdossa. En koskaan lannistunut, tai pilannut päivääni jos kuitenkin hävisin. Päätin että vielä minä näytän, erityisesti itselleni, että pystyn siihen. Sama mentaliteetti jatkui seuran treeneissä. Treenasimme isolla porukalla hyvällä fiiliksellä. Joukossa oli sekä tyttöjä että poikia. Halusin kehittyä ja tulla paremmaksi. Ja erityisesti pojat olivat aina hyviä haastajia. Nautin yhdessä treenaamisesta ja pienestä kisailusta, joka aina potki mua tekemään asiat paremmin.

Pohdin asiaa usein myös valmentaessani. Isossa ryhmässä näkee paljon erilaisia persoonia. Osalla huomaa selkeän voitontahdon ja halun laittaa kaikki peliin. Osaa kiinnostaa enemmän pelkät kaverit ja yhteenkuuluvuuden tunne, kuin joku suoritus. Osa on todella ujoja ja ehkä syrjään vetäytyneitä, mutta hieman tsemppaamalla yltää loistosuorituksiin.
Itselläni herää pienessäkin kilpailutilanteessa aina kova vietti yrittää kaikkensa. Oli kyse sitten siitä että töissä on kisa kuka myy eniten juoksukenkiä, kaukalopallopeli työporukan kanssa, hääkimpun heitto tai beer pong- peli illanvietossa. Tsemppaan aina ja yritän parhaani, vaikken aina voittaisikaan. Tästä syystä olen aina tykännyt pelata erityisesti poikien kanssa, sillä silloin saa aina yrittää ihan tosissaan ja kovaa, niin että pilke silmäkulmassa säilyy aina. Jos häviän paremmalle, ei se kaada mun maailmaa. Monesti urheilussa harmittaakin enemmän oma puutteellinen suoritus, kuin toisen hyvyys.

Takavuosien 7-ottelija ihme, maailmanmestari ja olympiavoittaja Carolina Kluft toteaa kirjassaan, että hänen vahvuus oli se, että aina ennen kisasuoritusta hän keskittyi vain ja ainoastaan siihen, miten hän saa itsestään kaiken potentiaalin irti. Hän ei keskittynyt ollenkaan siihen ketä viereisillä radoilla oli tai siihen mikä kisa oli kyseessä. Hän uskoi niin vahvasti siihen, että kun hän saa itsestään kaiken irti, on hän maailman paras. Ja sen hän myös osoitti monta kertaa.
Olen kuullut myös sanottavan, että olet silloin henkisesti vahvoilla, kun voit mennä kisaan tietäen, että normi suoritus riittää. Silloin tiedät että olet valmistautunut hyvin ja tehnyt kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Ei ole turhaa painetta suorittaa paremmin kuin ennen, ja silloin on myös todennäköisempää että teet hyvän suorituksen.

Joku voi kysyä, että tarviiko sitä aina kilpailla. Ei tietenkään. Mua se toki ajaa eteenpäin elämässä muutenkin, kun tavallaan haastan itseäni tekemään aina paremmin, enkä pelkää ottaa takkiin. Se on opettanut ottamaan iskuja vastaan ja taas nousemaan. Joskus häviää ja joskus voittaa. Se on elämää. Takkiin ottamista ei kannata kuitenkaan pelätä. Periksi antamattomuus kannattaa yleensä aina.

Ja päivän opetus kuvan muodossa:

Milli-Ellu-Parhaat-kilpakumppanit
Kuva parhaasta ja kovimmasta lapsuuden ajan oikeasta kilpakumppanista Ellusta, joka piti mun kilpailuviettiä ja draivia korkealla. Kovasta kilpakumppanista muodostui myös elinikäinen ystävä, jonka kanssa astellaan huomenna alttarille, mä hänen kaasona. Joten hyvänä muistutuksena kaikille, mitään kilpailua ei kannata kuitenkaan koskaan ottaa liian vakavasti, sillä on elämässä tärkeämpiäkin asioita kuin voittaminen!

-Milli-