”Minulla ei ole ikinä ollut mitään vikaa kropassa..”

apuvälinelainaamossa

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Kuuluisa viimeinen lause

En puhu ihan totta,jos väitän, ettei ennen tätä kesää minulla ole ollut vammoja. Viitisen vuotta sitten juoksulenkillä alkoi noin 4 kilometrin kohdalla tuntua takareidessä ylhäällä outoa kramppia tai pistelyä. Hidastin kävelyyn, venyttelin, ravistelin ja jatkoin juoksua. Tuntemus paheni askel askeleelta,mutten välittänyt. Eihän minulla tosiaankaan koskaan koko aktiivisen elämäni aikana ollut ollut urheiluvammoja, joten en tuntenut kehoni viestejä. Loppumatkasta, juostuani 8 km, kiihdytin hampaat irvessä täyteen vauhtiin: Eikö se perhanan tuntemus jo lopu! Kunnes jalka petti alta. Siinä sitten klenkkasin seuraavat kuusi viikkoa ja vasta parin kuukauden kuluttua pystyin varovasti hölkätä.

Kiertäjäkalvosinoireyhtymäkö?

Tänä keväänä tunsin hetkittäin juoksulenkillä outoa puutumista oikeassa kädessä, ravistelin sitä vauhdissa. Muita oireita ei ollut. Toukokuussa pt-kollegani kertoi vakavasta olkapäävaivastaan, jonka paranemiseen saattaisi mennä vuosikin. Olin kauhuissani, en ikinä kestäisi ,jos minulle tulisi noin pitkää treenitaukoa! Parin päivän päästä saatoin todeta, että oma olkapääni särki öisin eikä sillä nostettu punttia ilman vihlovaa kipua. Lääkäriin, jossa ilmeni joko tulehdus tai repeämä hauiksen pitkässä päässä. Fyssari antoi jumppaohjeet ja kertoi paranemiseen menevän ehkä 4-6 viikkoa. Aivan kauheaa mielestäni. Kesä ja juuri perustettu firma. En pystyisi täysipainoisesti vetämään treenejä saatika itse harjoittelemaan, käsiähän tarvitaan lähes kaikissa lihaskuntoliikkeissä. Mutta tämähän oli lastenleikkiä,mitä tuleman piti..

Menetetty kävelykyky

Olkapää alkoi näyttää toipumisen merkkejä ja pääsin juoksulenkille asiakkaitten kanssa ja onnen tunne oli huikea, nyt se elämä taas alkaa. Ilman kristallipalloa en tiennyt, että kolmen tunnin päästä kaikki romahtaisi.

Treenailimme ystävien kesken ja jossain vaiheessa sain kuningasajatuksen, että mennäänkin repparikantoa. Ystäväni kieltäytyi kunniasta hypätä selkääni väittäen olevansa liian painava. Mitä turhia, kyllä MINÄ jaksan. Ja niin hän antoi periksi. Alkuun sujuikin hyvin, kunnes oikea jalkani astui salakavalaan kuoppaan ja vasemmasta polvesta kuului äänekäs paukahdus ja putosin niille sijoilleni.

Ensiapuun ja apteekkiin. Jalka oli täysin käyttökelvoton. Hoitohistoria onkin lukunsa erikseen, sisältäen hoitovirheitä, lomakauden aiheuttamaa hoitoon pääsyn viivästymistä ynnä muuta. Vasta runsaan kuukauden kuluttua sain tietää, mitä polvessa oli hajonnut. Vaikka ja mitä. Edessä on leikkaus ja pitkä sairausloma.

Näin se käy, tuosta vaan ja liikkuminen ja treenaaminen loppuu kuin seinään. Pudotessani maahan polven paukahtaessa, päässäni romahti kuin korttitalo kaikki ne unelmat, joita olin olkapäävamman aikana kehitellyt ja odottanut niiden kimppuun pääsyä. Nyt on edessä määräämätön aika turhan panttina oloa, jo kuukauden olen sitä harjoitellut enkä yhtään paremmaksi tullut. Tälläinen yliaktiivinen sähköjänis on suoraan sanottuna hulluuden partaalla. Yläkroppaa treenaan ja seuraan huolestuneena jalkalihasteni katoamista, koska könkkään kepeillä. Onneksi pystyn vetämään toiminnallisia treenejä kotipihallani, suullisin ohjein ja kello kädessä.

Minulle on sanottu, että ota hyvä ihminen huomioon, ettet ole enää nuori . Rauhoitu ja tee vain rauhallisia harjoitteita. Tähän vastaan yleensä lauseella,joka on tästä sensuroitava.

Syksyjä , Pia