Pojasta polvi paranee

 

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Olen tässä pitkin kesää ja syksyä kirjoittanut polvestani toistuvasti, johtuen siitä, että elämä ikäänkuin romahti sen hajoamisen mukana. Vaikka kaikenlaista muutakin on tapahtunut ja kivojakin asioita välillä, taustalla on soinut kuitenkin sen surumielinen sävel; sitten kun jalka on taas kunnossa. Aika meni lähinnä odottamiseen, koska pääsen leikkauspöydälle ja kuinka pitkä on toipumisaika. Monelle ihmiselle tämä ongelma ei olisi ollut niinkään iso, mutta minulle, jonka kaikki toiminnot elämässä on kiinni kropan toiminnasta. Työni on fyysistä, yritykseni toiminta vaatii fysiikkaa, harrastukseni, mielenterveyteni vaatii juoksemista ja kaikki, koska asun maatilalla. Elän liikkumisen kautta. Joten tämä tapaus pysäytti elämäni kuukausiksi. Toki ymmärrän, että ihmisillä on paljon vakavampia ja pitkäaikaisempia vammoja ja sairauksia, mutta en voi koko maailman murheita kantaa ja vertailla omaani, tämä on minun kiirastuleni. En voi tietää, vaikka tulevaisuus toisi pahempiakin asioita eteeni, mutta elän nyt, tässä hetkessä.

Syyskuun 21. päivä odottaminen päättyi. Isäukkoni lähti kuskaamaan minua kohti pääkaupunkia, 126 km aamulla varhain. Olinkin jo käynyt aiemmin http://www.pohjolasairaala.fi/ ortopedillä, joten paikka oli tuttu.

Niinkuin minulle oli etukäteen kerrottu, kyseisessä paikassa potilasta kohdellaan kuin kuninkaallista ja sen kyllä havaitsi heti. Hoitajaa ja lääkäriä laukkasi ympärillä, istutettiin mukavaan nojatuoliin odottamaan vaatteiden vaihdon jälkeen, tuotiin padi, jotta voisi kuluttaa aikaansa, menu lykättiin heti, josta sai valita leikkauksen jälkeiset ruoat ja juomat. Käytiin tsemppaamassa ja kyseltiin, onko kaikki hyvin ja moni eri henkilö kävi jututtamassa.

Ortopedi/kirurgi kävi keskustelemassa, kertomassa leikkauksesta, piirtelemässä kuvioitaan jalkaan ja heittämässä vitsiä. Fysioterapeutti kävi kertomassa jumppaohjeita leikkauksen jälkeen tehtäväksi, opetti oikeaa kepeillä kävelyä, koska en saisi varata jalkaan viikkoihin. Anestesialääkäri teki oman haastattelunsa, jonka pohjalta päädyimme nukutukseen. Käsittämätöntä kuinka tärkeäksi pieni ihminen itsensä tunsi tässä ympäristössä, kun vertaa ns. yleisen puolen sairaanhoitoon..huhuh.

Sitten itse asiaan. Lämmitetylle alustalle pötköttämään ja kehoitus ajatella mukavia ja hups. Nukkumatti tuli ja vei mennessään.

Noin kolmen tunnin päästä heräsin mukavasta unestani jäätävään kipuun ja horkkaan. Tässä kohtaa voisin sanoa jopa synnytyksen jääneen toiseksi, tai sitten aika kultaa muistot. Kipu oli niin kovaa, että tärisin kuin horkassa ja hampaat löivät kalisten yhteen. Ympärilläni tohisi kaksi hoitajaa lykäten kipulääkettä joka tuutista kysellen kokoajan, mikä kipu on asteikolla 0-10. Se oli 10 ellei jopa 11. Nopeasti se laski kutoseen ja lopulta kolmoseen,joka oli tavoite. Kokonaan sitä ei kuulema saataisi pois. Jostain lämpölaitteesta puhallettiin peiton alle lämmintä ilmaa.

Tilanne alkoi tasottua, sitten alkoi se palvelu, jota ei voisi kuvitella sairaalassa saavan. Ensin kehoitettiin tilaamaan lämmintä ruokaa, kun en ollut sitä etukäteen tehnyt. Hoitaja sanoi , että täällä on todella hyvät ruoat, kannattaa ottaa. No, otin kanapastan, marjasmoothien, kahvia, paljon kahvia, koska olin ollut sitä ilman pitkään ja yleensä se on minun elämisen polttoaine.

Kahvi Marimekon mukista tuli heti plus kaksi fazerin sinistä, smoothie myös. Mmmm.. Hoitajat olivat käytännöllisesti katsoen kokoajan läsnä. Huolehtivat, kyselivät, tarjoilivat. Kahvia ja suklaita sain aina kun halusin, myös kysyttiin, otanko konjakin vai portviinin. Olin ihmeissäni, voinko näiden mömmöjen kanssa nauttia alkoholia? Höpsis, tottakai. Ja niin tilasin portviinin. Kanapasta oli kuin ravintola-annos rucolakoristeineen, salaatti tuli eri astiassa. Ruoka ei olisi maistunut, mutta maistettuani sitä se meni kokonaan. Herkullista!

Päivä kului mukavasti pienessä pilvessä, vessassa käytiin ja lopulta tuli fysioterapeutti ja itse leikannut lääkäri juttelemaan, että miten menee ja mitä jatkossa.

Sitten vaatteiden vaihtoon, ohjeet kotiin lääkkeineen ja sitten saateltiin iloisesti ovelle. Kerrassaan upeata toimintaa, noinkin ikävästä tapahtumasta ei voinut jäädä kuin hyvä fiilis. Miksei kaikki terveyden- ja sairaudenhoito voi olla tälläistä.

Siihen se hauskuus jäikin. Kotona kivut olivat valtavat ja liikkuminen yhtä tuskaa. Onneksi isä jäi hoitamaan minua ja elukoitani ekoiksi päiviksi ja öiksi. Ajattelin, ettei tämä tästä voi ikinä paremmaksi muuttua, mutta kyllä se viikon kuluessa alkoi helpottamaan. Ongelma on tietenkin kolmen viikon varauskielto. Kädet on varattuna, niin mitään ei pysty kantamaan ja eipä kovin pitkiä matkoja tee mieli pomppia.

Jalassa on neljä reikää ja ankara turvotus. Kylmähoitoa parin tunnin välein, jalan pito sydämen yläpuolella. Koska olen vanhusten hoitaja päätyöltäni, niin tunnen itseni nyt asiakkaitteni kaltaiseksi: Klexane-pistokset verenohennukseen, suihkutuoli, comprilansidokset, vatsantoimintalääkkeet..

Polvea ei saa koukistaa kolmeen viikkoon, jännä,kun se oli edellytys leikkaukseen pääsyyni. Eikä se suoraksikaan mene. Sitä pitää jumpata päivittäin. Ensi viikolla tikkienpoistoon ja fyssarille samaan sairaalaan, seuraavalla viikolla ortopedille. Voisiko se tosiaan olla, että voiton puolella ollaan? Fysioterapeutti kyllä masensi minut kertomalla, etten saa juosta kuin puolen vuoden päästä. Mutta alan uskoa,koska jalka on nyt jo kuihtunut riuku, mitä se on vielä kahden kevennysviikon jälkeen. Muistan elävästi, kuinka tein maastavetoa isoilla painoilla edellisenä iltana ennen seuraavan päivän vammautumista. Reisilihakset olivat varsin muhkeat ja niitä onnellisena jännittelin. Nyt ei ole mitään, edes terveessä jalassa, koska en ole sitäkään voinut treenata, kun muutenkin on ylirasittunut tässä hommassa.

Tämmöinen juttu nyt vaan tuli ja ensi vuonna heikko muisto vaan, toivottavasti. Ajattelin, että sanonta, pojasta polvi paranee olisi paikallaan, harmi vain kun minulla ei ole poikaa ja pojanteko ikäkin alkaa olla takana. Joten koitetaan nyt selvitä muilla keinoin 🙂

Pia