Polvi vol 2.

Jotta kaikki ei menisi niinkuin haaveilee, minunkin rakas, vihattu polveni aiheuttaa murhetta ja hammastenkiristystä aina vaan lisää. Tässä vaiheessa sen pitäisi jo koukistua kunnolla ja tuota pikaa olisi juoksuaskeltenkin ottaminen sallittua. Niin, pitäisi. Mutta minullahan mikään ei ole oppikirjojen mukaan mennyt, niin eipä nytkään.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Menin juuri ennen itsenäisyyspäivää jännittynein mielin Pohjola sairaalaan kontrollikäynnille polvileikkauksen jälkeen ja tiesin jo mennessäni, ettei olisi mitään mukavaa palautetta tulossa.

Ortopedi kysyi heti ovesta päästyäni, että mites on mennyt ja vastasin niinkin totuudenmukaisesti ja kauniisti, että ”ihan perseestä”.

Sitä sitten tutkimaan pöydälle ja ortopedin toistuva, ”poikkeuksellisen huono”- lausahdus sai pelon hiipimään yhä pahemmin vatsanpohjaan. Jalka ei koukistu, se on täysin jämähtänyt. Suoristusta sentään aika hyvin, muttei täysin. Kova rutina ja pauke, sekä se jumppaamisen estänyt viiltävä kipu polven sisällä. Jännitin reisilihasta pyydettäessä ja siinä kohtaa lääkärin suusta pääsi naurahdus. Joo, ei toimi.

Siitä sitten magneettiin samana päivänä. Kiinnikkeitä epäili olevan ja muutkin ongelmat paljastuisivat. Harvinaisen kivulias oli koko kuvaus-sessio. En meinannut millään kyetä paikoillani pysymään kuvauksen ajan, polvi sattui todella kovasti, kenties siksi, kun joutui olemaan suoristettuna kauan ja se on vielä huonosti toteutuva asia. Tuskahiki valui päästä, hammasta purren ähisin. Sitten puolentoista tunnin ajomatka kotiin ja jännäämään tulosta.

Torstai kuluikin tulisilla hiilillä ja lopulta puhelu tuli. Arpikudosta löytyy reilusti ja kierukassa on jotakin sanomista, joka selviää tähystyksessä. Eli olen kahden viikon kuluttua taas pöydällä. Varsin rattoisa joulu tulossa. Mikäli tuskat on lähelläkään viime kertaa, tulen olemaan tukevassa lääkepöllyssä joulun pyhät. No, tuskinpa kuitenkaan, eturistisidesiirre oli kunnossa ja toivotaan , ettei kierukkaa tarvitse kuin korkeintaan siistiä, että ruuvaus olisi paikoillaan. Kiinnikkeet putsataan ja edessä on kivulias väkisinjumppa, jotta polvi saadaan pysymään liikkeessä ja auki.

Mielestäni olisi korkea aika päästä tästäkin ongelmasta, jonka parissa olen kohta puoli vuotta paininut. Toki kuntoutukseen menee vielä aikaa, mutta eteenpäin olisi kiva päästä ja lopulta jättää se ikäväksi muistoksi menneisyyteen. Nykyään katson urheilua ja muuta aktiviteettia sillä silmällä , että kohta tollakin pamahtaa polvi, aijai, apua, älä nyt noin hyppää jne. Arvaako monikaan, kuinka pitkä prosessi se tulee olemaan, kun pikku naps tapahtuu? Juuri televisiossa haastateltiin jalkapalloilijaa, jonka eturistiside hajosi helmikuussa ja nyt uudestaan. Kaveri oli murheen murtama, painajainen, joka jatkuisi vielä puolitoista vuotta ennekuin voisi niinsanotusti unohtaa polven urheillessa.

Aktiiviset ihmiset, pitäkää polvistanne huolta, vaalikaa niitä kuin kalleinta aarrettanne 🙂

Kun ne hajoaa, niiden arvon tajuaa.

Jouluja taas, Pia