Takaisin vedenpinnan yläpuolelle

Onpas aikaa päässyt vierähtämään edellisestä kirjoituksestani. Palasin töihin lähes viiden kuukauden sairaslomalta ja sen päälle vedän toiminnallisia iltaisin, joten yhtäkkiä tyhjää aikaa ei ollutkaan. Kaiken lisäksi tämä yhtäkkinen elämänmuutos sohvalla makaavasta toipilaasta aktiiviseksi tekijäksi vie yllättävän paljon voimavaroja. Eli olen aika puhki, suoraan sanottuna.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Aivan ihanaahan on olla taas ns. normaali ihminen, jonka päivä on täynnä touhua. Olinkin aivan riutunut ja apaattinen odotellessani vain päivien kulumista. Työkuntoinen en kyllä ole vieläkään. Kaikkia työtehtäviä en pysty vielä tekemään. Palasin töihin,kun olin puolitoista viikkoa könkännyt menemään ilman keppejä. Jalka ei edelleenkään toimi ja fysioterapeuttinikin mielestä kovin hitaasti kuntoutuminen etenee.

En kuvitellut polvileikkauksesta toipumista tälläiseksi, ajattelin , että yli-innokkaana saan sen nopeasti kuntoon. Mutta polven sisällä on niin kova viiltävä kipu, etten pysty tekemään tiettyjä liikkeitä lainkaan. Epäilenkin ortopedin unohtaneen jonkin instrumenttinsa tai muun tavaransa polveni sisään. Polvi ei edelleenkään mene täysin suoraksi puhumattakaan koukkuun. Kävelykin on onnahtavaa. Nestettä siellä on yhä ja kipukohdat siirtyvät paikasta toiseen ja nyt uutena ilmaantunut kova naksahtelu.

Omaa treenaamista olen päässyt kunnolla aloittelemaan ja olenkin ahkera äheltäjä omalla salillani, ainoa ongelma, että jalkatreeni on surkeaa kuntouttamista ja nehän ne juuri tarvitsisivat kunnon rautaa. Asiakkaani ovat sentään uskollisia ja käyvät synkästä , märästä syksystä huolimatta täällä korvessa kylmässä ”köyhän miehen salissani” jumppaamassa. Minua kysyttiin myös kevätkaudeksi vetämään lähikuntaan toiminnallista ja muutaman päivän harkittuani suostuin, vaikka suurin osa tulee tapahtumaan suullisesti oman fyysisen vajavaisuuden vuoksi ja poiketen omasta brändistäni ulko- ja pihatreenistä, tämä tapahtuu urheiluhallissa ja täysin eri kaavalla ja eri välinein. Hieman haastetta itselleni.

Ensi viikolla minulla on lopputarkastus Pohjola sairaalassa ja toivon todellakin, ettei sieltä tule mitään ikävää uutista koskien polveani. Hyvin useana yönä näen unta, kuinka lähden juoksemaan ja hämmästyn, että tämähän on ihan helppoa ja ai, kuinka ihanalta tuntuu juosta – kunnes herään.

Joulunodotusta kaikille liikkuville

Pia