Askeleita eteenpäin, taaksepäin ja välillä myös sivulle

Eilen illalla mennessäni nukkumaan pohdin kuumeisesti, mitä pitäisi tehdä, jotta liikkuisin eteenpäin elämässä. Ja ylipäänsä sitä, että ehkä nyt viimeistään pitäisi olla aika liikkua jotenkin radikaalisti eteenpäin.
Samalla kuitenkin tajusin menneeni viime aikoina tietyllä tapaa elämässäni todella vauhdilla taaksepäin ollen kuitenkin varsin onnellinen kaikin puolin. Olen viimeisen vuoden aikana liikkunut ruutuhyppelyn tapaan elämässäni edes takaisin. Sivuille, eteenpäin, taaksepäin ja joskus joinakin päivinä jopa täysin selittämättömiä elämän reittejä pitkin sikinsokin sokkelossa. Välillä edennyt muokaten elämästäni monia mikroskooppisia, himmelimäisiä säikeitä muistuttavan rakennelman. Mun oman taideteoksen. Kaikki kokemukset, tapahtumat, ihmiset ja asiat kuroutuvat yhteen ja tekevät minusta minun. Ja antavat mahdollisuuden myös tukea ja auttaa niitä, jotka käyvät lävitse jotain sellaista, jonka olen itse jo tarponut lävitse.

Kaikella on tarkoituksensa ja kaikki ottamamme askeleet valmistelevat meitä johonkin elämässä. Useasti olen esimerkiksi ollut vakuuttunut siitä, että elämääni on kävellyt (nyttemmin myös juossut) tärkeäksi muodostuneita rinnallani kulkijoita juuri oikeisiin aikoihin, juuri silloin kun en olisi osannut elää ilman heitä. Osa heistä on kulkenut siinä hetken ja osa tullut jäädäkseen. Jännä todeta, että joskus vain hetken aikaa mukanani kulkeneet ovat kuitenkin olleet suuria vaikuttimia elämääni ja siihen, miten itse näen sen.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Kävin taannoin Fisherin suomalaisen, 11 viikkoa kestäneen eroseminaarin, jota ohjasti vankalla mutta herkällä kädellä ihana muutosvalmentaja Marika Rosenborg. Ennen seminaarin alkua olin malttamaton, koska Marika oli kertonut minulle, että kaikki meistä tulevista seminaarilaisista olisimme ensin ikäänkuin vuoren juurella odottelemassa kiipeämisen alkua. Toipumista verrattaisiin kiipeämiseksi ja huipulle pääseminen tulisi parhaimmillaan olemaan aivan mahtavaa, uniikkia ja erittäin palkitsevaa. Tälle vuorelle ei kiivetty yhdellä yrittämällä vaan takaisin perusleiriin oli palattava useita kertoja.

Joskus mätkähti takaisin vuoren juurelle tsekkailemaan tilannetta uudestaan eri kantilta.  Tämä tietyllä tapaa varsin yksinkertainen ja ilmiselväkin veratuskuva oli lohdullinen ja erittäin hyödyllinen työkalu. Kerta kerralta omia fiiliksiä oli helpompi kuunnella ja lopulta jopa ymmärtää. Ja vuoren huipulla, siellä oli mahtava olla. Ja se kaikki vuoren juurelle mätkähtely lopulta alkoi pikkuhiljaa muuntautumaan luottamukseksi ja varovaiseksi uudeksi rakkauden mahdollisuudeksi. Ja lopulta kasvattavaksi ja rakastavaksi rakkaudeksi.

HIKIS_1

Nyt siis pohtiessani sitä, että pitäisi siirtyä eteenpäin elämässä huomaankin, että taaksepäin meneminen on ihan hyvä. Palaaminen taaksepäin ja asioiden tsekkaaminen uudelleen senhetkisen kokemuksen ja ajatusten pohjalta ei ole yhtään huono juttu. Kunhan liikkuu ja antaa asioiden liikkua itsessä ilman muutosvastarintaa. Liike on voimaa, uudistumista ja kasvamista.
Urheilussa sitten, rasitusvamma vaatii asioiden tarkastelemista uudelleen ja joskus aika radikaaleja muutoksia sekä palaamista ainakin ajatuksen tasolla hetkeen ennen vamman syntymistä. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Vai oliko vamman syntyminen lopulta ihan hyvä juttu, kun sitä tarkastelee eri vinkkeleistä.

Tietyllä tapaa olemme kaikki vuoren juurella odottelemassa kiipeämistä uudelleen ja uudelleen, aina erilaiselle ja maastoltaan tuntemattomalle vuorelle. Itse olen tällä(kin) hetkellä hiukan malttamaton. Venyttelen ja pohdin strategiaa ja kanssakiipeilijöitä. Lämmittely on jo tehty ja nyt vuorelle! Se lienee sitä eteenpäin menemistä, että päättää heittäytyä ja päättää uskaltaa ja päättää lähteä liikkelle. Liikkeelle lähteminen on se aa ja oo.
HIKIS2
Varsin diippiä ja varsin sekavaa pohdintaa näin perjantai-iltaan. Varsinkin, kun muutaman tunnin päästä on lauteilla improkeikalla ????

IHANAA VIIKONLOPPUA KAIKILLE!

PUS!