Balanssin hetkellisestä katoamisesta

Joskus elämässä yhteen hetkeen kasaantuu liian paljolta tuntuvasti suoritettavaa ja silloin eläminen tuntuu oravanpyörältä. Joinakin hetkinä balanssin kadotessa kärpäsistä voi helposti tulla härkäsiä ja juuri silloin pitäisi kyetä katkaisemaan peli hetkeksi niin, että saa hengitellä vapaasti arjen pyörityksen ohella.

Hetkellisesti voi tuntua, että päivät on täynnä pelkästään paikallisten tulipalojen sammuttamista ja esimerkiksi harrastus voi tällöin olla kiireen takia suorittamista sen sijaan, että saisi harrastamisesta uutta puhtia päivään. Päivän tunnit täytyy järjestellä sellaisiksi, että kaiken ehtisi tehdä. Itselläni esimerkiksi jäi tänään väliin juoksuharjoittelu koska tunsin itseni niin väsyneeksi, että priorisoin levon yli asettamani treenitavoitteen. Tästä ”luovuttamisesta” ja sen harjoittelusta olen ylpeä, sillä selvästikin olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja itseni antamia heikkoja sekä vahvoja signaaleja herkästi.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Olen viime aikoina kirjoittanut ja puhunut paljon siitä, miten tärkeää on balanssin säilyttäminen ja kiireettömät, sallivat hetket elämässä. Kun on kiireen keskellä, ei näiden hetkien järjestäminen olekaan välttämättä enää helppoa, sillä aivot on virittäytyneenä selviytymistilaan ja rauhallisina hetkinä hiipii mieleen tunne, että koska nyt on hetki luppoaikaa, on varmasti unohtanut tehdä jotain tärkeää.

Itse olen juuri tällä hetkellä saranakohdassa, jossa siirryn pikkuhiljaa uuteen työympäristöön, näytelmän ensi-ilta on aivan ovella ja samalla pitäisi järjestellä jo uuden pätkätyön päättymisen jälkeistä aikaa, jotta leipää silloinkin riittää huushollissani syötäväksi ja katto säilyy pään päällä. Koko ajan on elettävä tulevaa varten ja lopulta tuntuu siltä, että olisi kiva pystyä syventymään johonkin työhön niin pitkäksi aikaa, että pystyisi ottamaan osaa pitkäaikaiseen kehityskaareen. Pätkätyö on kuluttavaa myös siksi, että jatkuvasti täytyy todistella osaamistaan ja sitä, että on itseasiassa aika tarpeellinen tyyppi työyhteisössä.

HIKIP_Teatteri
Eilen järjestettiin ensimmäiset treenit mikrofonien kanssa 🙂

Olen aikaisemmin syyllistynyt liian monien päällekäisyyksien hallintaan ja onnistunut väsyttämään itseni pikkuhiljaa niin uupuneeksi, että en enää koskaan halua tuntea sitä puristavaa tunnetta rintalastassa. Sitä sellaista tunnetta, että jos erehtyy pysähtymään ja hengittämään niin kaikki kaatuu ympärillä. Tai että jos jonkun asian jättää tekemättä, ei enää koskaan kukaan halua minua tekemään yhtään mitään ja missaan kaikki maailman mahdollisuudet. Lienee tuttua ajatuksenjuoksua kulttuurialan muillekin ihmisille.

Tällaiseen hetkelliseen kiirejaksoon kuuluu tietysti myös lapsen sairastuminen, oma pitkittynyt flunssa ja tietysti kaikki ne pikkuasiat, jotka kaatuvat kun samanaikaisesti yrittää pitää monia lankoja käsissä.

Toisaalta, kerrankin olen tilanteessa, jossa olen valinnut kaikki pitelemäni langat aivan itse ja pääsen tekemään asioita, joista opin paljon uutta ja uskoakseni pystyn jakamaan myös omaa osaamistani eteenpäin. Ihmiset ympärilläni tuntuvat hyväntahtoisilta ja haluavat tehdä kanssani hommia ja hyvää tulosta. Että eipäs mitään valittamista kuitenkaan…kunhan nyt ensin huomisesta SKR:n deadlinesta selvitään 🙂

PUS!