Hiukan liian uskalias omakohtainen kuvaus uupumisesta

Tämä kirjoitus on muhinut minussa jo vuoden ajan ja nyt vihdoin tunnen olevani riittävän rohkea tarttuakseni kirjoitustyöhön. Tämä on aito mutta osittain kaunisteltu ja lyhennelty omakohtainen kokemus uupumisesta ja siitä hetkestä, kun toteaa voimien olevan loppu ja kuljettu polku ei oikeasti vie mihinkään.
Uusien polkujen löytyminen on parasta mitä ihminen voi itselleen löytää rakkauden lisäksi. Ja rakkaus, se vasta polku onkin. Tekninen, upottava, uudistava, mäkinen ja voimaannuttava polku.

Tällä kirjoituksellani en halua missään tapauksessa kohdistaa kritiikkiä ketään muita kuin itseäni kohtaan ja tekstin kirjoittamisen aloittaminen on vaatinut itseltäni rohkeuden kasvattamista uskoen siihen, että kanssani samaa polkua on kulkenut useita ennen minua. Jäljessäni rämpii todennäköisesti liuta kulkijoita.
Tässä oma horjuvasti ilmaistu ja pitkähkö tarinani loppuunpalamisesta:

Olen ainakin koko aikuisikäni ajan ollut ”kiltti tyttö”, joka haluaa tehdä asiat hyvin kelloa tai voimavaroja katsomatta. Olen kouluttautunut, ollut tiedonjanoinen aivan loputtomiin asti, verkostoitunut ja verkostuttanut ja etenkin pitänyt parhaani mukaan kiinni siitä, että en koskaan olisi ilkeä, tarkoituksellisen syyttävä tai syyllistävä, ahdasmielinen tai laiska. Olisin pelkästään kuuliainen ja auttaisin kaikkia aina kaikessa. Ottaisin syyn itselleni mielummin kuin syyttäisin muita ja virheiden tapahtuessa oppisin niistä nopeasti ja tekisin seuraavaksi paremmin. Näin elin vuosikausia kokonaisvaltaisesti elämääni kotona, opinnoissa ja työelämässä.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Jälkeenpäin ynnäillen voin todeta tehneeni kausittain elämässäni aivan liikaa töitä. Olen valinnut olla sanomatta ei, joka on varsin tyypillistä kulttuurialalle, johon olen kouluttautunut. Olen myös ajautunut hiukan sivuun omasta core-osaamisestani ja kärsinyt taiteellisen työn vähäisyydestä todella paljon. Olen kokenut helposti (ja koen vieläkin) olevani muita huonompi lähes kaikilla elämän alueilla, vaikka konkreettisesti asioita pohtiessa voin helposti osoittaa hienoja useisiin ihmisiin, yhteisöihin ja asioihin vaikuttaneita onnistumisia. Sellaisia onnistumisia, joilla on oikeasti merkitystä.

BLOG1

Liki kahdeksan vuotta määräaikaisessa, joskin miltei jatkuvasti täysipäiväisessä työsuhteessa oleminen tarkoitti työarjessa miellyttämistä ja itsensä tarpeelliseksi tekemistä joka päivä. Sellainen puuha on erittäin raskasta sillä on jatkuvasti esitettävä, että kaikki on hyvin ja vaikka miten tulisi kohdeltua, ei ole siitä moksiskaan vaan on täysipäiväisesti terästä. Hymyilevä, osaava, taipuva ja loputtomasti innovatiivinen supertyyppi! Muistan montakin tapahtumaa työuraltani, joiden kohdalla olisin varmasti pyytänyt vähintään asioiden selvittämistä mikäli en olisi ollut helposti korvattavissa oleva määräaikainen työntekijä.

Ehkä omat tuntemukseni osittain kumpuavat myös herkkyydestä ja siitä, että olen helposti sanoilla ja etenkin fiiliksillä lannistettavissa. Samaan aikaan tiedän olevani hiton kova tekijä monessakin asiassa, ainakin niissä asioissa, joihin olen hankkinut myös muodollisen pätevyyden koulutuksen kautta. Ristiriitaista siis vallan.

Mutta se uupuminen.
Muistan muutamia vuosia sitten kertoneeni työperäisesti, että en nyt oikein tajua mitä minulta odotetaan ja aikaresurssi edes vuorokaudessa ei tunnu riittävän uuden luomiseen, oman osaamiseni jakamiseen muille selkeässä muodossa, uuden omaksumiseen ja kaikkeen pyöritykseen kokouksineen ja härpäkkeineen ja mitäniitänytonkaan. Että nyt ei vaan aika riitä enkä ymmärrä miten se muilla riittää. Että nyt asioita täytyy selkiyttää ja tehdä suunnitelmallisemmaksi. En sitä kuitenkaan osannut itse toteuttaa, sillä olin liian kokematon genrellä ja asiat piti tehdä nopeasti alta pois.

Muistan pohtineeni, että muut ehkä ovatkin asiantuntijoita ja minä vain joku ihme luopio. En nyt vaan jostain syystä ole riittävä ja nyt on laitettava riittämään vaikka väkisin ja yritettävä kuitenkin ettei tee itsestään aivan vallan pelleä.

Muistan myös konkreettisesti laskeneeni, että oikeasti työtunteja on vuodelle laskennallisesti varsin sopusuhtaisesti mutta liikaa asioita tuli ryminällä samaan hetkeen niin, että mihinkään ei oikeastaan ehtinyt paneutumaan pintaraapaisua enempää. Samalla kuitenkin piti olla syväosaaja. Olin uuteen positioon siirtyessäni jo palamassa pohjaan, tajuan sen nyt jälkikäteen asiaa t o d e l l a paljon käsiteltyäni.

Olen mielestäni varsin nopea, ketterä muutoksissa ja suoriudun ihan varmasti miltei mistä tahansa mutta tästä en lopulta tuntunut suoriutuvan. Paloin aika rysähtäen loppuun. Kyse ei ollut osaamisestani tai henkilökohtaisista ominaisuuksista. Kyse oli siitä, että aika yksinkertaisesti ei riittäyt. Yhteen hetkeen pakkautui liikaa.

BLOG2

Tulin aika pian kipeäksi fyysisesti, en syönyt, en nukkunut ja huomasin elämäni olevan pelkkää tulipalojen väliaikaista sammuttamista. Tunsin, että se mitä HALUSIN tehdä ja mihin koin suurta ammatillista kutsumusta ja paloa, ei saanut juurikaan tilaa työarjessa ja aloin suoriutumaan siitä kehnommin kuin olisin halunnut. Joskus suunnittelin sisältöjä vain minuutteja ennen suoritusta ja sen hyväksyminen tuntui mahdottomalta alisuoriutumiselta. Ristiriita monenlaisten eri ulkoisten odotusten sekä itseeni kohdistuvien määritelmien välillä oli muodostumassa niin kovaksi kielekkeeksi, että olisin tarvinnut apua siinä kiipeilyyn.

En kuitenkaan osannut tai jostain syystä kyennyt artikuloimaan tilaani tarpeeksi kirkkaasti. Pelkäsin väsymyksen johtavan osaamiseni tai kykeneväisyyteni arviointiin ja pelkäsin, että väsymiseen liittyvä heikkous tai paremminkin hetkellinen hämmästyneisyys voisi näyttää todella huonolta moneenkin eri suuntaan.
Ehkä tästä johtuen yritelmät aiheesta puhumiseen jäivät pintapuolisiksi keskusteluiksi tai jonkinlaisiksi vinkkailuiksi siitä, että nyt lienee kyllä liikaa ja että ohhoh, enpäs nyt tajua yhtään missä mennään.

Lopulta aloin sairastelemaan vielä enemmän, työt kasaantuivat, enkä ehtinyt alkuunkaan sairastamaan pitkittynyttä kierrettä pois. lopulta stressi ja väsymys eskaloitui moniksi erilaisiksi tulehdustiloiksi ja vaivoiksi. En muista kovinkaan kirkkaasti koko ajanjaksoa, sillä pääsääntöisesti kaikki energiani meni sen kannattelemiseen, että missään ei kytenyt liian roihuavia tulipaloja ja että perustyö tuli toteutettua niin kunnialla kuin vain pystyin.

Tämän lisäksi olin samaan aikaan hyvin haastavassa erotilanteessa ja elämäni oli liikahtamassa, muuttumassa varsin paljon. Tiesin itse siinä vaiheessa, että nyt muutosta tarvitaan ja minun on ”alistuttava” ja päästettävä irti. Oli annettava purkutyölle lupa alkaa. Minua kutkutti ajatus, että kohta pääsisin levittämään eteeni uuden elämän rakentamisen piirustukset ja aivan itse määrittelemään mitä elämääni tulisi jatkossa kuulumaan. Ja mitä ei.

Sitten se lopulta tapahtui.
Murtuminen nimittäin. Vahingollinen ja erittäin paljon tunne-elämääni hallitseva ihmissuhde lopulta ajautui loppuunsa jyrisemällä ja nopeasti  vapauttaen samalla itselleni uudenlaista energiaa. Aloin pikkuhiljaa tajuamaan, mitä olin antanut itselleni tapahtua. Että olin kuin homevaurioinen talo, joka pitäisi purkaa perustuksilleen asti. Ja että remontista tulisi pitkä enkä pääsisi sen alta itse mihinkään evakkoon vaan toimisin sekä työnjohtajana, työmiehenä että asukkaana koko rempan ajan.

Samalla loppui työsuhteeni määräaikaisena ja YT-neuvotteluiden kiemuroissa kokonaan. Olin antanut samaan työpaikkaan liki kahdeksan vuotta elämästäni. Se oli ollut kotini, kodin ulkopuolinen perheeni ja joskus jopa pakopaikkani. Sinne olin mennyt joka aamu ja nyt en enää menisi. Kukaan ei ole kysellyt kertaakaan perääni yhtään mitään. Niin brutaalia kuin se onkin, työntekijä on helposti korvattavissa. Kertakäyttökamaa. Olinkin yhtäkkiä aivan yksin. Ja hitto soikoon se tuntui mahtavalta! Kannattelin itseäni aikalailla urheilun avulla siirtäen tavoitteellisuuden taitavasti urheilusuorituksiin. Juoksumatkat pitenivät, kuntoni kasvoi. Ja olo sekä identiteettini voimistui joka päivä.

Kerran huomasin lähimetsässä uuden polun, jonka ohi olin kulkenut vuosikausia. Siinä se nökötti. Olinko kaikki ne vuodet kulkenut niin kiireellä, että tuo polunhaara oli jäänyt huomaamatta? Mitä ihmettä olin itselleni tehnyt kaikki ne vuodet? Mitä olin tehnyt suunattoman suurelle elämisen lahjalle? Mitä ihmettä se auttaa jos yritän olla hyvä kaikille jos en osaa olla hyvä itselleni? Kuka muu minusta on vastuussa paitsi minä itse?

BLOG4

Lopullisen iskun väsymisen prosessiin
antoi rasiturmurtumat, jotka iskivät lyylin sohvalle vaakatasoon useiksi kuukausiksi poistaen aika hyvin mahdollisuuden uusien tavoitteiden asettamiselle.  Lopulta oli taivuttava siihen, että päätavoitteena on tulla kuntoon.  Kehiin tuli Netflix ja loputtomasti aikaa. Katsoin vuoden aikana satoja elokuvia. Jatkuvasti pinnalle pyrki julma riittämättömyyden tunne. Pitäisikö nyt kuitenkin tässä samalla kehittää itseään jotenkin? Pitäisikö opiskella uusi ammatti (huom olin siihen aikaan toki opiskelemassa uutta ammattia), pitäisikö nähdä enemmän ystäviä? Pitäisikö sohvalla maatessa nostella vaikkapa puntteja? Kutoa villasukkia? Harjoitella vaikkapa päässälaskua? Pitäisikö tehdä hyväntekeväisyyttä?Ainakin lantionpohjan lihaksia voi tehdä vaikka 8 tuntia päivässä.
Mitä helkuttia sitä pitäisi oikeen tehdä kaikella sillä ajalla kun on tottunut jatkuvaan kiireeseen?

Sitä vastaan oli kuitenkin turha taistella, että kaikki aika meni toipumiseen ja siihen, että sai jotenkin arjen asioita tehtyä vaakatasosta käsin. Rauhassa edeteten…ja pikkuhiljaa itseäni päivä päivältä paremmin hyväksyen ja tuntien. Vaatii hiton paljon rauhoittua ja antaa elämän rauhassa kantaa. On oikeasti aika vaativaa olla tekemättä ja tohottamatta mitään.

BLOG3

Tarvitaan täysin ekstriimiä hyväksyntää itseltä itselle. Oravanpyörä on julma peli ja tässä pisteessä omaa ”henkistä kasvuani” huomaan ympärilläni aivan liikaa oravanpyörään jääneitä rämpijöitä. Puheessa vilisee sanat ”kiire” ja ”pakko”. On pakko toteuttaa ja kiirehtiä omaan kiireeseen reikä päässä.

Syitä pakoille ja kiireelle on monia ja tietysti tiedostan oravanpyörä olevan myös osa ruuhkavuosia mutta myös katkaistavissa. Ja paras katkaisuhoito sille on se, että jotain vain yksinkertaisesti sattuu. Sattuu joku sellainen asia elämässä, joka pakottaa elämän uusiin uomiin ja ajatuksen hetkeksi niihin asioihin, joita ilman ei pysty elämään. Sitä kautta elämää tarkastellessa huomaa monien ”pakkojen” olleen täytettä ja ehkäpä samalla myös hyvä syy olla pysähtymättä ja huomaamatta suunnan olevan pielessä.

Meillä on tämä aivan upea elämä käytettävissämme, joka olisi tarkoitus leikkiä tai ainakin kulkea jotakuinkin oppien ja innostuneesti läpi. Meihin kohdistuu niin massiivinen määrä ulkoisia (ja myös meitä aikaisempien polvien mukana siirtyneitä) uskomuksia, tavoitteita ja odotuksia, että katoamme niihin. Katoamme niin syvälle, että laasti alkaa tippumaan seiniltämme, talo vavisemaan ja lopulta kuvainnollisesti elämämme rakenteet alkavat sortumaan ympäriltämme. Loppujen lopuksi vastaamme kuitenkin itse itsellemme. Ja se lopullinen kehityskeskustelu itsensä kanssa voi olla aika brutaali. Usko pois!

Sitten tämä jälleenrakennus.
Se on ollut jatkuvaa ahaa-elämysmatkailua. ”Ai mä olenkin tällainen. Ai mä tarvitsenkin tällaista ja olen halunnut ihan muuta”. Olen uskaltanut pyrkiä enemmän taiteellisempaan, itseäni eri tavoin palkitsevaan suuntaan työelämässä ja onnistunut siinä omasta mielestäni aika hyvin. Vaikkakin ammatillinen palo ja kutsumus on vielä sammumaton. Minulla on ollut luppoaikaakin ja pikkuhiljaa asiat tuntuvat  järjestyvän ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Välillä ne loksahtavat aivan täysin vääriin paikkoihin ja väärään aikaan mutta rakentelu on onneksi sellainen juttu, että sitä voi jatkaa siihen asti kun henki pihisee.

Tajuan tehneeni elämäni aikana useita vääriä valintoja, joskin ne ovat tuntuneet valinnan aikaan joko ainoilta mahdollisilta valinnoilta tai parhaimmilta siihen hetkeen. Ne ova olleet vahvasti senhetkiseen tietopohjaani nojaavia. Ovatko valinnat siis olleet vääriä laisinkaan vai pelkästään tarpeellisia harha-askeleita?
En ole osannut ja uskaltanut kertoa loppuunpalamisen oireilusta juuri kenellekään vaan olen ajatellut yksinkertaisesti olevani huono ja kykenemätön ja murtuvani aivan liian pienestä. Ja että nyt vaan lisää puita pesään ja lisää duunia vaan harteille niin äkkiä tämä elämä on ohi ja pääsee hautapaikalle lepäilemään. Haha.

Monelle tämä kirjoitus voi tuntua aivan älyttömältä huuhaalta ja liibalaabalta mutta se on aito kokemus muutaman viime vuoden ajalta elämästäni. Ei saisi koskaan unohtaa keskustelun ja tuntemusten avaamisen sekä selittämisen painoarvoa. Avoin keskusteluilmapiiri on todella tehokas ja ennaltaehkäisevä työkalu työssä sekä vapaa-ajalla. Keskustelua voisi kukin harjoitella ja siihen voisi panostaa enemmän. Vaikka itse koemme asiat tietyllä tapaa, ei kukaan muu tiedä olostasi jos et kerro siitä. Ei vaikka olisi kuinka osava ja kykenevä, lähes meedio henkilö. Pakko sanoa, että kunnon keskustelu parisuhteessa on verrattavissa esileikkiin. Sanon tämän nyt vankasta kokemuksesta!!!

Tämä oli nyt todellakin pelkistetty ja yksinkertaistettu kertomus kiemuroista, jotka ovat johdattaneet itseni sellaiseen tilanteeseen, että uskallan varovasti sanoa olevani onnellinen. Olen vielä pelokas mutta samalla innokas kokemaan uusia kokemuksia ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Olen valmis tekemään tulosta, kehittymään ja edesauttamaan sitä, että kaikilla minua lähellä olevilla olisi tosi hyvä olla töissä ja vapaa-ajalla ja tilaa puhua asioistaan ja toiveistaan riittävän paljon. Tulevaisuus ikäänkuin on auki. Ihanasti auki.

Kiitos ajastasi! Mikäli painit samankaltaisten asioiden kanssa niin tsemppiä. Ihan rauhassa vaan ystävät!
Niinjuu, ja PUS!

puuro6