Leikkaustoipilaan valitusblogi

Heipparallaa ihanat!

Viime viikolla, juuri suuren polkujuhlan (Karhunkierroksen) kynnyksellä lötkähdin leikkauspöydälle. Siinä ranne auki pötkötellessäni pohdiskelin mitäpäs muuta kuin juoksua ja sitä, että en taaskaan pysty. Miten ihmeesä onnistuisi pohtimaan ja olemaan kiitollinen siitä mitä on eikä surkuttelemaan sitä mitä ei ole tai pysty tai saa?

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Asiasta tekee tietysti aivan kamalan se, että koko sosiaalinen media tuntui räjähtävän täyteen Karhunkierroksen eri matkoilla itsensä ylittäneiden onnellisia kuvia. Polkuhurmos, mahtava sää, jalka on noussut mukavasti ja kenellekään ei ole käynyt mitään pahempaa haaveriakaan. Itse alunperin EN halunnut lähteä koko kisaan, sillä en juurkaan pidä suurista massatapahtumista ja mielelläni ehkä lähtisin pitkälle matkalle juosten ihan itsekseni. Mistä siis yllättävä alakulo siitä, että en ole itse juoksemassa?

Jo pelkästään se, että en taaskaan fyysisistä syistä kyennyt sai minut voimaan suunnattoman pahoin. Yritin toistella itselleni, että terveys on tärkeintä ja että nyt käsi tulee kuntoon ja että pari viikkoa niin voin päästellä menemään miten ja missä haluan. Vaakatasossa tuijottelin kisan edetessä GPS-palluroita, jotka kertoivat ystävien ja tuttavien etenemisestä reitillä. Olin samalla hyvin ylpeä ja jopa liikuttunut, sillä tiedän miltä todennäköisesti juoksijoista tuntuu eri kohdissa reittiä. Yksi ystävä juoksi hiukan harhaan ja sydän kurkussa katselin väärään suuntaan etenevää GPS-pallukkaa kuin jännityselokuvaa. Kyllä, osasin myös iloita muiden onnistumisesta mutta sitä enemmän surkuttelin omaa kykenemättömyyttäni.

Ihmismieli on omituinen ja itselleen on suunnattoman hankala puhua järkeä. Ihminen tulee todella nopeasti katkeraksi ja pettyneeksi itseensä vaikka kuinka tässäkin tapauksessa syyt kykenemättömyyteen ovat erittäin selkeät: Leikkaus, sairasloma, tikit, kaamean kokoinen tötterö kädessä. Malta nyt taas, olen itselleni sanonut. Olet tämän tehnyt aikaisemminkin ja nyt kyseessä on todennäköisesti juuri lääkärin ennusteen mukaisesti toipuva, hallitusti operoitu osa kroppaa. Lopulta ihminen parhaimmillaan hyväksyy ja katsoo eteenpäin. Kyllä se tästä taas. Jos ei kävisi läpi tällaista koskaan, ei todennäköisesti kiitollisuus elämää kohtaan olisi niin huima mikä se itselläni on silloin, kun saan ja kykenen juosta. Silloin kun ei satu mihinkään ja polkua riittää.

Tietysti kaikessa on säilytettävä perspektiivi. Tuntuu, että elämä tarjoaa jatkuvasti oppimisen ja harjoittelun paikkoja ja niihin on hyvä tarttua. Oli harmin aiheena sitten mikä tahansa pieni tai iso asia on se aina jumppaa oman itsensä kanssa. Tärkeintä on se, että lopulta osaa olla kiitollinen ja kykenee näkemään kauneuden elämässä. Sitä on lopulta aivan uskomattoman paljon. Ja ajatella miten upeaa on, kun muut onnistuvat!! Ja miten upeaa on se, että meillä on upeita metsiä, joissa pystyy juoksemaan vuoden ympäri. Ja se, että itselläni on kaksi toimivaa jalkaa ja sisukkuutta vaikka muille jakaa.

Vasemmalla kädellä blogin kirjoittaminen on mielenkiintoista puuhaa. Aivot rakentaa aivan uudenlaista piuhastoa huomatessaan, että nyt tarttee vahvistaa vasemman käden toimintaa. Ajatella miten hienoa!

 

PUS!