Pitkässä (polku) juoksussa ja lyhyessäkin

Hei kaikille! Hikipannan uutena bloggarina päätin avata historiaani siirtämällä muutaman aikaisemman kirjoitukseni tänne ikäänkuin pohjaksi tutustumista varten. Tässä ensimmäinen kolmesta vanhasta kirjoituksesta. Tervetuloa, PUS!

Rakastan juoksemista poluilla ja kaikenlaisissa maastoissa. Suurimmaksi osaksi pyrin järjestämään koko elämääni  edesauttamaan juoksemista jollain tavoin. Aika usein valitsen amatöörihölkkäilijäjuoksemisen tai sitä tukevan treenaamisen yli muun potentiaalisesti mukavan ja rentouttavan vapaa-ajan toiminnan ja välillä ajattelen sen tuntuvan muista joskus tylsältä ja yksitoikkoiselta elämältä.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Onneksi ympärilläni on paljon samoin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä, joten en tunne jatkuvasti itseäni liian fakkiutuneeksi ja vihkiytyneeksi yhdelle asialle. Tässä postauksessa telakkavalituksen lisäksi tarinointia kesän aivan eeppisen upeista Pohojoseen suuntautuneista juoksureissuista.

Kuten aikaisemmin kirjoituksissani kerron, lantiostani murtui noin vuosi sitten ristiluu ja jalastani reisiluun pää osittain liian yksipuolisen ja kovan treenaamisen, osittain ehkä myös vain huonon onnen takia. Myönnän myös sinnikkäällä luonteella olevan jotain tekemistä asian kanssa. Toipuminen oli pitkä ja osittain aika synkkä ajanjakso elämässäni, jonka kautta kuitenkin sain oppia paljon itsestäni. Kaikki liikunta oli kielletty 12 viikon ajan. Ja valitettavasti vielä aika pitkään senkin jälkeen. Aivan kaikki. Muistan kyselleeni turhan optimistisesti lääkäriltä josko voisin käväistä salilla niin, että vaikka polkisin pyörää ilman vastuksia ihan hitaasti. Sekään ei käynyt. Piti maata paikoillaan tai hitaasti kepeillä klinkata varaamatta toiselle jalalle lainkaan kertaakaan, sillä uhkana oli hermovaurio ja sitä kautta paaaljon pidempi toipuminen ja kenties pysyvät vauriot. Suoriuduin telakasta vaihtelevalla menestyksellä.

Telakka on juoksuorientoituneelle henkilölle jonkin asteinen helvetti MUTTA oikein käytettynä myös mahdollisuus oikeasti pysähtyä pohtimaan elämää juoksunkin ulkopuolella. Muutakin elämää on ja sieltä se tulee esiin pikkuhiljaa kun vähän silmiään suostuu raottamaan.

Missä sitten mennään nyt, kun murtuman toteamisesta on jo yli vuosi? Kummasti on alkanut kiinnostamaan myös muut lajit: monipuolistaminen, armollisuus ja kunnioitus omaa kroppaa kohtaan ja myös se kuuluisan kuuluisa maltti. ”Jos et kuole niin voit ihan hyvin juosta” – tyyppinen ajattelu on väistynyt ja tilalle on tullut hiukan maltillisempi ”jos ei satu oudosti niin voit juosta” ja lopulta myös ”jos olet syönyt ja nukkunut niin voit juosta” -ajattelu.

Itseäni kiinnostaa kovin pitkät matkat ja ehkä ihan yksin suoriteltuna. Lappujuoksut tuhansine ihmisineen on hieno ja sosiaalinen, yhteenkuuluvuuden jättimäinen ”kokous” ja omien rajojen testaamisen mahdollisuus mutta siltikin puhuttelee itseni haastaminen ilman mitään ulkoisia mittareita. Siksipä en ole osallistunut telakan jälkeen juurikaan lappujuoksuihin. Osittain myös siksi, että en ole vielä kunnossa tai toipunut niin hyvin, että haluaisin riskeerata hyvin etenevää kropan eheytymistä pinkomalla liian lujaa tai liian pitkälle. Ehkä en taas huomaisi kropan viestejä ja päätyisin takaisin telakalle. Onko minulla post-traumaattinen telakkakammo?

Kesän polkureissu
Päätimme suunnata hiukan ex-temporen oloisesti Rukalle Valtavaaran ja Konttaisen könyäminen kiiltäen optimistisissa unelmissamme. Polkujuoksijoiden ollessa aivan mahtava yhteisö, myös Rukalla tavattiin hyvin tervehenkisellä ja ”leppoisalla” pariskuntareissulla olevat Kati ja Janne. Saatiin siis heidän peesissä heti ensimmäiseen päivään hyvät pohjat loppureissun leikkimiseen.

IMG_1283
Jossain Lapin puolella ylämäet ei enää tuntuneet ylämäiltä johtuen paarmoista ja hyttysistä. Eteenpäin vaan reippaasti ja kovaa.

Parin päivän Kuusamossa harhailun jälkeen tuli tarve päästä pois ihmisten ilmoilta. Karhunkierros kauniine maisemineen oli liian kiva muidenkin mielestä ja meistä tuntui, että oli aika poistua johonkin mihin muut eivät niin suurissa määrin halua mennä. Korpeen siis.

IMG_1255
Rukahovista lähdössä Lapin puolelle

Päätimme ensin kävellä Sallan puolelle (eli Lappiin vihdoin) rinkat selässä, majoittautua erätuvalle ja vielä samana päivänä juosta parinkymmenen kilometrin edestakainen matka polkumme päähän ja takaisin. Ilokseni saan mainita, että yhtään ihmistä ei näkynyt mutta sitäkin enemmän hyttysiä ja paarmoja.
Tuvalle takaisin päästyämme lämmitettiin puusauna, syötiin ja nukuttiin lyhyt ja epämukava yö hyttysten kanssa.

 

IMG_1278
Erätuvan laverit
IMG_1272
Janne kiskoo venettä toiselta puolelta jokea

Palattuamme takaisin Rukalle emme vielä olleet läheskään valmiita poistumaan takaisin kotiin Helsinkiin, joten päätimme vielä lähteä Hossaan telttailemaan ja juoksemaan Julma-Ölkylle. Valintamme poiketa Hossaan oli aivan oikea, sillä Julma-Ölkky oli juuri sitä mitä kuvittelimmekin sen olevan. Aika haastavaa, sateen jäljiltä tulvivaa, liukasta ja satumaisen kaunista maastoa. Polkujuoksijan paratiisi. Niin sanottu onnen huippu, ihanuuden ihanuus, jo hiukan väsynyt jutunvääntö, jonkin verran liian tiiviistä yhdessäolosta ja väsymyksestä johtunutta salamointia mutta pääasiassa kiitollisuutta siitä, että pystyy ja voi ja kykenee ja haluaa pystyä, voida ja kyetä.

 

IMG_1208
Kauniit kesäjalat

Summa summarum: pikkuhiljaa alkaa taas kulkemaan, pitkät matkat tuntuvat suht hyviltä (tai eihän ne millään mittapuulla mitään jättipitkiä ole, ihan normaaleja) ja kroppa tuntuu kestävän vallan hyvin jos vaan tajuaa pysähtyä venyttelemään ja ihmettelemään outojen kolotusten iskiessä tai vielä paremmin jos tajuaa pysähtyä ennen varsinaisen oudon kivun ilmaantumista hetkeksi. Maailman paras juoksukaveri on löytynyt vierelle ja toivottavasti edessä on paljon yhteisiä kilometrejä. Ensi viikonloppuna juhlistamme tärkeää juhlapäivää hölkötellen 13 tuntia Nuuksiossa. Siitä sitten omat jorinat.

Ihme jos joku tähän asti jaksoi lukea. Varmaan joku puolihullu polkujuoksija kyseessä. Pakostikin. Propsit siitä.

PUS!!