Pitkät lyhyet tunnit: ultrajuoksumatka 20.8.2017

Hei kaikille! Hikipannan uutena bloggarina päätin esittäytyä lisäämällä tänne kolme vanhaa kirjoitustani Helppohan sun on olla onnellinen -blogistani. Tässä viimeinen kolmesta. Tervetuloa!

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Eihän tämä nyt oikeasti mitenkään kovin viisasta ja perusteltua ole. Ei ehkä ihan kuitenkaan pitkällä tähtäimellä hyväksi kropalle. Ihmissuhteetkin jossain määrin ehkä kärsii, sillä kukaan ”normaalisti” ajatteleva ei vapaaehtoisesti halua voida potentiaalisesti pahoin tai ylipäänsä ei kiinnosta viettää sunnuntaita jossain skutsissa edeten 13 tuntia hölkkäaskelia. Väärin? Lue loppuun ja päättele itse.

Luoja miten upea fiilis koko matkan ajan. Selittämättömän hienot ja teräväpiirteiset tunteiden vuoristomaisemat: se perinteinen ennen lähtöä koko kroppaa ihanasti kutkuttava pelon tunne,  ”musta ei nyt vaan oo tähän ja muutenkin kaikki kusee koko elämässä” -ajatukset,  ”ei juma mä vaan vieläkin juoksen tässä” -supermänfiilis, ”kaikki on kaunista ja mä olen osa universumia yms yms yms” -tunteilut ja lopulta helpotus ja onni tajutessaan, että oikeasti kroppa kestää, mieli kestää ja kaikesta viimeaikojen pahuudesta huolimatta maailma kantaa. Se kantaa kyllä kunhan on kommunikaatiota ja rakkautta.

Olen huomannut, että pyyteetöntä, arkipäiväistä rakkautta on ympärillämme todella paljon ja sitä ei pitäisi joutua todistelemaan tai tuomaan erikseen näkyväksi. Sitä ei pitäisi joutua mainitsemaan, huhuilemaan tai tuotteistamaan. Se on jatkuvasti olemassa eikä se väisty mihinkään. Se haluaa vain tulla nähdyksi ja täytetyksi, sillä se täyttyessään kasvaa ja kasvattaa uutta rakkautta niin paljon kuin vain otamme sitä vastaan. Huomaan tässä kirjoittelussani taas syöksyväni pois raiteilta, eli ultramatkapäivästähän tässä piti kirjoitella. Siihen siis:

Juoksupäivä
Olimme sopineet Jannen kanssa lähtevämme kunnioittamaan erästä hyvin tärkeää 13 vuoden merkkipäivää juosten. Juoksisimme 13 tuntia pitkinpoikin Nuuksion metsiä ja pyytäisimme ystäviä ja perhettä mukaamme, osaksi eri etappien fiilistä. Startti oli määrä olla 4:30 aamulla Haukkalammella mutta erinäisten kahviteknisten syiden takia lähtö viiväistyi tunnilla. Saimmekin edetä ensimmäiset kilometrit yhdessä nousevan auringon kanssa.

IMG_1624
Uskolliset ystävät latautumassa
IMG_1625
Kahvitekninen tauko Mäkkärillä venyi baareista palailevien nälkäisten jonottajien joukossa huisin pitkäksi. Tällöin kello oli noin 04:15. Optimistisesti vielä luultiin saavamme kirmata pimeässä metsässä mutta toisin kävi, sillä pöheikössä pärjäsi jo hyvin ilman lamppuakin.

Startti tuntui epätodelliselta mutta kilometrejä tuli mittariin erittäin nopealla syötöllä. Olimme päättäneet kävellä ensimmäiset hetket, sillä kiirettähän ei ollut ja minkäänlaista kilometrivaatimustasoa ei ollut. Pelkästään se, että etenemme parin pysähdyksen taktiikalla 13 tuntia omin jaloin. Joka tapauksessa ultrakönyämiseksi menisi vaikka kuinka hitaasti etenisimme. Tiesin odottaa alkuvaiheen kriittistä mielialaa, joka aina puskee läpi jostain syystä. Muutaman epäkohdan keskusteltuamme (Jannelle taas propsit, hyvin käsitelty) matka jatkui jopa melkein epäilyttävän hyvässä sovussa kummankin keskittyen omaan suoritukseensa itsenäisesti yhdessä.Oman haasteensa kirmailulle asetti se, että olimme tosiaan sopineet tapaavamme ihmisiä reitin varrella jokseenkin ennalta sovitun aikataulun mukaisesti.

Oma ensimmäinen pikapysähdyksemme oli Hotelli Nuuksiolla, jossa hymyilevä respa antoi meidän ystävällisesti lepäillä hetken takkahuoneessa. Jokainen pitkää matkaa tallustanut tietää miltä edes ajatus ex-tempore kokiksesta jäillä tuntuu. Hotelli Nuuksio sai sitä kautta meistä elinikäiset ystävät. Suosittelen Hotelli Nuuksiota lämpimästi juoksumatkojen päämajaksi. Hotellilta on kätevä lähteä hyvin nukutun yön jälkeen lukemattomille Nuuksion poluille. Juoksun jälkeen rantasauna (myös talvella avanto) viimeistelee päivän hienosti.

IMG_1631
Ah mitä autuutta. Tuohon hetkeen haluaisin palata takaisin. Tässä toteutuu hienosti pienen asian suuruus.

Ensimmäinen jaettu etappimme oli Haukkalammella, johon äitini ja isäpuoleni (Ihanat Ilpo ja Miia eli ILMI. Elämäni tukipilarit) olivat tulleet huhuilemaan meitä. Olimme hiukan myöhässä ja ehkä oli jo aikamoinen nälkä, sillä olimme edenneet jo noin neljä tuntia syömättä mitään.

IMG_1637
Tässä vasta osa aamupalasta. Tällä etapilla oli rakkaudellista höpinää, naurua, elämän tosiasioita ja perheen yhteenkuuluvuuden luottamus.

Tästä lähdimme pitkälle etapille seuraamaan Nuuksio Classicin reittiä. Matkaa kiteyttäisi nämä ilmaisut: pitkä hiljaisuus, sadetta, nälkä, huono olo, eksymistä, tuuli, epäusko, hallusinaatio (näin aivan selvästi kerrostalon polun varrella), yhteenkuuluvuus, rullaaminen eteenpäin, kiitollisuus. Suurin ihmetyksen aihe oli molemmilla se, että kroppa kestää ja kivistykset tuntuu siltä miltä kuuluukin, eli välillä kivistää mutta se kuuluu asiaan. Oma mahani on kestänyt aina hyvin pitemmätkin suoritukset, joten en ole koskaan kärsinyt pahoinvoinnista reitillä. Nyt en ollut oikein saanut syötyä mitään ja paniikissa söin kaikki kannossa olleet sipsit. Virhe. Maha turposi niin kovin, että Janne epäili ystäviensä seuraavalla tapaamispaikalla onnittelevan tulevasta perheenlisäyksestä. Juosta piti mutta yritin edetä mahdollisimman pomppimatta. Juoksutyyli muistutti varmasti hiukan Konosen kävelyn ja oman juoksuaskeleeni välimuodolta. Välillä laulatti, välillä teki mieli olla oman pään sisällä. Eli hyvin klassinen hiukan pidemmän matkan malli.

Haltialla tapasimme kanssamme juhlapäivää juhlistamaan tulleita ystäviä. Tästä saimme konkreettisen esimerkin, miten paljon toiset ihmiset parhaimmillaan antavat energiaa. Ihania rakkaudellisia, aitoja, ystävällisiä ja ajattelevia ihmisiä, joista kyllä voi olla erittäin kiitollinen. Lisäksi Haltialle oli sattumalta osunut oman juoksunsa jäljiltä tankkaileva juoksukaverini Aki, jonka kanssa olen jakanut kimppalenkeillä elämän iloja ja suruja. Akia on aina omituinen rauha, tarkoitus ja ilo nähdä. Jotkut ihmiset ovat täynnä rakkautta maailmaa kohtaan ja sen tarttumista vastaan en halua pyristellä. Meidän oli määrä lähteä juoksemaan porukalla takaisin Haukkalampea kohti ja meitä pääasiassa huvitti lähteä tuorejalkalaisten peesiin. Jossain välissä alun kankeilun jälkeen kohdalleni sattui myös (varsin lyhyt mutta huomattava) hurmiotila, joka kuitenkin valitettavasti sai tylyn päätöksensä reitille osuneissa portaissa.

autolla
Tässä jo takaisin lähtöpaikassa Haukkalammella. Matkaa jäljellä vielä noin yksi tunti. Juoksuttaa ihan pirusti mutta kroppa könyää outoa askelta, kädet liikuttaa kroppaa (??) Fiilis korkealla ja maha turvoksissa sipsien ahmimisen takia.

Summa summarum: kirjoittelin hienon summasummarumin mutta epähuomiossa poistin sen ja hävitin johonkin nettiavaruuteen. Tiivistän näin: nyt tuntuu upealta. Kaikelle haluaa sanoa kiitos. Ihmissuhteessa täytyy kulkea yhdessä mutta itsenäisesti. Toista voi auttaa kipuamaan ylöspäin mutta se edellyttää sitä, että itse jaksaa vähän ekstraa, toinen ihminen on lahja ja etuoikeus, juoksu on upea juttu ja treenaaminen tuottaa tulosta jos vaan haluaa. Ja aina voi rakentaa uuden kivijalan vaikka olisikin taustalla vakavaa klenkkaa ja telakkaa. Rakkaus on ja pysyy.

Eihän tuollainen suhteellisen pitkä juoksu ole mitenkään järkevä ja ihmissuhteetkin kärsii ja kroppa klenkkaa. Mieli sensijaan lentää, keho on voimakas ja pystyy uskomattomasti toipumaan, ihmissuhteet kärsii mutta vahvistuu… ja jostain syystä järki on pehmennyt ja pohtii miltä tuntuisi jos kuitenkin seuraavalla kerralla vähän kasvattaisi matkaa…

PUS!