Römyämistä Vajosuolla ja sanoinkuvaamaton vierailu keskitysleirille

Viime viikko sekä sen vaihde antoivat kyllä ihan parastaan. Ensin muutaman päivän miniloma teini-ikäisen tyttären kanssa Puolassa ja miltei suoraa lentokentältä yöjuoksu Vajosuolla Kurjenrahkan kansallispuistossa. Kaksi toisistaan varsin erilaista asiaa yhdessä postauksessa 🙂

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Vietimme Gdanskissa neljä päivää pääasiassa pyrkien perinteisesti olemaan tekemättä yhtään mitään. Toisena iltana käytiin tekemässä muutaman tunnin poletreeni ja kolmantena päivänä matkustettiin bussilla Stutthofin keskitysleirille.  Leirillä vierailu antoi varsin tarpeellista perspektiiviä omaan elämään ja oikein hyviä aiheita miltei aikuisen teinin kanssa keskusteluun.

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat suurilta osin niin julmia, että niiden käsitteleminen on miltei liian suurta, liian ahdistavaa ja liian musertavaa. Oli käsittämätöntä, pelottavaa ja surullista kulkea keskitysleirin parakeissa ja kaduilla. Hengittää kaasukammion ilmaa, käydä kääntymässä krematoriossa. Kävellä sisään kuoleman portiksi kutsutusta portista….ja ulos samasta portista omaan varsin hyvään ja vapaaseen maailmaan, jossa saan kunnioittaa, elää, hengittää, tehdä valintoja ja tulla vastaanotetuksi omana itsenäni. Etuoikeutettuun maailmaan, jolla on kaikki edellytykset olla hyvä kaikelle elävälle. (Tämä vähittelemättä kaikkea sitä kauheaa, mitä jatkuvasti on tänäkin päivänä käynnissä ympäri maailmaa).

 

Vajosuon vaellus
Mitä sitä ihminen mielummin ihminen viikoloppuna yöaikaan tekisi kuin rämpisi Vajosuolla? Yksin ei tuollaiselle reissulle hevin uskaltautuisi, joten lähdimme Turku Trail Runners-yhteisön mukana taittamaan lamput päässä 30 kilometrin reittiä pilkkopimeään metsään, jossa odotti toistakymmentä kilometriä varsin liukkaassa ja rikkinäisessä kunnossa olevaa pitkospuuta, rytäkköä, mutalöllöä ja aivan ihanaa juostavaa tasaista polkua. Jostain syystä itselleni pimeä metsä merkitsee paljon. Pimeä metsä tuntuu turvalliselta syliltä, pakopaikalta, toiselta ulottuvuudelta miltei ja sen takia olen ehkä ensimmäisenä käsi pystyssä kun kysellään lamppulenkille lähtijöitä.

Varsinkin tasaisilla pätkillä vanha rasitusvamma muistutteli olemassaolostaan. Välillä tuntui ikäänkuin alaselässä olisi mortteli, jossa luut hioutuvat vasten toisiaan. Päädyinkin tämän takia kävelemään tai hölkkäämään todella kevyesti joitakin tasasen pätkiä. Rasitusvammat ovat todella monisäikeinen juttu ja niiden välttely on monimutkaista ja hankalaa ehkäpä johtuen niiden syntymekanismista: Kunto riittää, halu juosta on kova, ilma on hapekas ja juuri sopiva juoksuun, maasto on ihanan teknistä ja sopivasti haastavaa, vauhti on sopiva… jos vähän kivistää niin onko ok ”pilata” kaikkien muidenkin lenkki sillä, että pyytäisi hetkeksi kaikkia kävelemään?

Voin sanoa, että kynnys on erittäin korkea. Siltikin, vaikka lähtökohtaisesti KAIKKI aivan varmasti ymmärtävät ja mielummin kävelevät kuin lopulta kantavat hartiavoimin vajaakuntoisen yöllisestä metsästä pois. Vaikka taannoin lepäsin tohtorin käskystä juoksulupaan asti (miltei ainakin), siltikin sama vanha aihio vammoille on olemassa. Murtumien syntymekanismi on vielä olemassa ja jos en malta, joudun taas malttamaan ja pitkään. Ja kokonaan. Neuvoni muille ja etenkin itselle on tehdä kaikkea kohtuudella. Juoksu ja sen onnistuminen on palkinto muusta sitä tukevasta liikunnasta.

Osittain tämänkin takia suunnitellaan ystävän kanssa muutamien itsellemme uusien ja hauskojen urheilulajien testaamista. Lähipiirille ihmeteltävää vaikkapa veitsenheittokurssista. Sitä odotellessa.

Palatakseni vielä Stutthofiin ja Vajosuolle. Tytär kysyi matkatessamme pois keskitysleiriltä: ”miten ne on pystyneet olemaan siellä?”. Tietystikään minulla ei ollut asiaan vastausta. Osasin kertoa vain, että heillä ei ollut toista vaihtoehtoa. Varsinkin siellä olleilla pienillä lapsilla ei ollut tietoa paremmasta, sillä useat olivat syntyneet ghetossa. Se oli heidän elämää siinä ja just silloin.
Tytär jäi pohtimaan olikohan keskitysleirillä kuitenkin naurua ja pelattiinkohan siellä korttia ja juhlittiinkohan siellä koskaan? Ihminen tuntuu tarvittaessa löytävän pimeimmästä ja synkimmästä elämän nurkasta valoa, sillä keskitysleirin museossa oli monenlaisia vankien piirtämiä onnittelukortteja. Siellä juhlittiin kyllä. Juhlittiin vaikkapa elämää, syntymäpäiviä, pyhiä ja muita merkkihetkiä.

Se kaikki ylimääräinen esineellinen ja pintapuolinen härdelli mitä me nyky-yhteiskunnassa tunnutaan tarvitsevan on ehkä pitkälti  yltäkylläisyyttä. Olisiko niin, että lopulta tarvitsemme vain elämää, turvaa ja rakkautta? Ja vähän hyviä juoksukavereita mukaan turvaksi pimeisiin metsiin. Ja sitä valoa myös tarvitaan.

Nähtävästi kuvamateriaali on hiukan hämyistä ja epäselvää mutta sellaista se oli oikeastikin.

PUS!

 

 

Vinkki: Stutthofin keskitysleirille Gdanskista
Stutthofiin pääsee kätevästi Gdanskista rautatieasemalta bussilla laiturilta kaksi. Matka kestää noin tunnin ja se maksaa edestakaisin noin 6 euroa/hlö. Bussit voivat näköjään kulkea hiukan miten sattuu, joten etenkin kylmällä ilmalla kannattaa varautua lämpimällä vaatetuksella. Me odotettiin bussia yli tunti! Keskitysleirillä (eli museossa) ei ole kahvilaa eikä varsinaista lämmittelypaikkaa. Gdanskiin lentää Turusta parilla kympillä parhaimmillaan!