Tahko Trailin täydellinen rymyjuhannus

Olimme kolmen koplana viettämässä Juhannusta Tahko Trailin merkeissä. Tapahtuma oli erittäin lämminhenkinen ja sydämellinen mutta samalla haastava kokonaisuus. Haastavuutta tarjosi 23 kilometrin matkalla noustava 750 metriä vertikaalia ja Suomen pisimmät, 1075 porrasta kattavat portaat. Lämminhenkisyyttä piisasi aivan ilmoittautumisesta maaliin saakka, sillä järjestäjät olivat ystävällisiä, kannustavia ja avuliaita.

Saavuimme Tahkolle ex-temporen oloisesti, sillä varsinainen lähtöpäätös tehtiin aika viime tipassa johtuen siitä, että olin vielä leikkaustoipilas ja piti odotella aivan viime metreille asti riittääkö kunto tarjolla olevaan aika haastavaan kokemukseen. Ja riittihän se hienosti. Vietimme tapahtumaa edeltävän yön kylpylähotellissa ja saavuimme kisapaikalle rentoutuneina ja onnellisina.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Olin itse päättänyt ottaa juoksentelun erittäin iisisti vaikka nousumetrejä oli luvassa aikamoinen määrä ja kovinkaan iisiä siitä ei joka tapauksessa olisi tulossa vaikka kuinka hitaasti ja maltilla könyäisi menemään.

Milo (13v) oli tutustumassa kisaamiseen aivan ensimmäistä kertaa ja Jannen kanssa oltiin puhuttu, että kukin menisi omaa tahtiaan. Iisisti ottamisessa oli monia hyviä puolia, jotka konkretisoituivat matkan aikana useaan otteeseen. Oli aikaa katsella muutakin kuin omia jalkoja ja juoksutapahtumaan osallistuminen ei tuonut omaan toipumiseen takapakkia, päinvastoin. Tällaiset tapahtumat antavat kokijoilleen paljon näkymätöntä hyvää, jaksamista arkeen, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja mahdollisuuden kokea jotain ainutkertaista.

 

Tahkolla meidät otettiin vastaan erittäin sydämellisesti. Ilmoittautumisessa oli hommissa hymyilevää henkilökuntaa, jotka kisamateriaalin luovutettua toivottivat iloisesti hyvää juoksua. Vastaanotosta jäi todella mukava fiilis. Lähtöalueella oli niin ikään mukava ja juoksutapahtumalle tyypillinen odottava ja utelias ilmapiiri. Järjestelyistä pakko sanoa, että kaikki oli toiminut mutkattomasti ja tuntui siltä, että juurikaan yhtään juoksua treenanneen ja kisamaailmaan tutustumattoman teininkin oli hyvä päästää ihan itsekseen reitille, sillä hänestä pidettäisiin ihan varmasti huolta jos jotain tapahtuisi. Tapahtuma on siis myös potentiaalisesti varsin bueno perheen yhteiseksi haasteeksi joskin ei ehkä sovellu ihan pienimmille ????

Reitti oli yllättävän haastava ja sitä kautta sopivan mielenkiintoinen. Matkalla riitti katseltavaa ja jylhiä, monipuolisia maisemia. Osa reitistä oli hyvinkin juostavaa mutta osittain eteneminen oli etenkin toipilaalle hidasta.

Jostain syystä kuitenkin koko matkan ajan oli jopa arveluttavan hyvä fiilis ja jokaisessa huollossa toivotettiin juoksija iloisesti tervetulleeksi. Yhdestä huollosta annettiin jopa mukaan laastaria kun mainitsin, että rakkula vaivaa. Tällaista vieraanvaraisuutta lisää juoksutapahtumiin!

Miinuksena mainittakoon se, että osa juoksijoista oli taas jälleen kerran joko vahingossa, huolimattomuuttaan tai tahallaan jättänyt geeliroskia luontoon. Mielestäni tämä on asia, jota pitäisi kritisoida enemmän. Pitäisi muistaa, että polkujuoksu poikkeaa tasaisen kisoista myös tässä yhteydessä: metsästä ei välttämättä järjestäjän lisäksi kukaan kulje keräämässä roskia juoksun jälkeen pois ja jokaisen juoksijan pitäisi ITSE huolehtia roskistaan aivan samalla tavoin kuin esimerkiksi vaeltaessa. Älkää siis hyvät juoksijat jättäkö luontoon roskia ja älkää juosko muiden jättämien roskien ohi vaan pysähtykää poimimaan ne mukaanne. Me olemme vieraita luonnossa ja sitä pitää kunnioittaa. KRRRRRR! Täti on erittäin vihainen roskaamisesta!

Tahko Traililla koettiin hienoja onnistumisia ja vaikka itse etenin tasaisesti pysähtymättä koko matkan ja alamäet osittain ihan reipastakin vauhtia, olin aivan viimeisten joukossa maalissa. Tämä ei kuitenkaan haitannut mitään, sillä kaiken kaikkiaan olo oli onnellisen tyyni ja reitiltä ”selvittyä” tuntui siltä, että oli tosiaankin tehnyt jotain. 23 kilometriä sisälsi senverran rymyttävää, että itseni mielestä oma aika oli kuntoon nähden ihan ok ja näyttikin lopulta siltä, että reitillä oli ollut vastassa kovakuntoista ja vahvasti urheilijataustaista porukkaa. Ja jos ei urheilijataustaista niin muuten periksiantamatonta ja itsensä täysin voittanutta porukkaa.

Juoksun jälkeen oli ohjelmassa sauna, virkistävä uinti viileässä altaassa (ei itselläni toki kuitenkaan. Minut tuntevat tietävät, että välttelen uimista viimeiseen asti), sauna ja lopulta pastabaari, josta sai erikseen tilaamalla myös maittavan kasvisruuan, josta plussaa järjestäjälle. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen?

Milo ja Janne suoriutuivat oikein mainiosti ja kumpikin oli sitä mieltä, että ehdottomasti ensi vuonna uudestaan. Itse on ehkä pakko palata takaisin parantamaan omaa aikaa ???? Joskin lasken itseni enemmänkin seikkailijaksi ja pidempien matkojen viipyileväksi diisseliksi kuin hurjaksi vauhtijolkottajaksi.

 

 

Ensi vuonna haluaisin nähdä reitillä myös ei niin urheilijataustaisiakin juoksijoita, eli tervemenoa Tahkolle ihan kaiken taustaisille kirmaajille. Törmäillään samaan sydämelliseen ja ystävälliseen tapaan Tahkolla ensi vuonna! Nähdään myös kotipoluilla!

Ainiin, lisää kuvia löytyy Instasta: @_susannasupergirl_

PUS!