Tätäkö tää on?

Hei kaikille. Hikipannan uutena bloggarina päätin jakaa täällä muutamia aikaisempia kirjoituksiani tutustumisen pohjaksi. Tässä toinen kolmesta vanhasta kirjoituksesta. Tervetuloa, PUS!

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Pienoinen hetki vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani ja luonnollisesti paljon on tapahtunut. Toisaalta ei juurikaan mitään suurta ja tähdellistä. Jostain syystä elämä haluaa nyt rullata yhä pienenevän paletin ympärillä ja jotenkin jopa pakottaa tarkastelemaan lähemmin niitä ovia, jotka ammottavat selkosen selällään auki sen sijasta, että pohtisin kiinniolevien ovien lukkoja tai kääntyisin taaksepäin pohtimaan menneisyyden labyrinttejä, joista poispääsy piti sisällään aivan liikaa umpikujia.

Olen kesän aikana pohtinut jonkin verran menneitä. Etsinyt ja löytänyt myös etsimättä merkityksiä omille kokemuksilleni. Muutaman kerran, parhaimman hiljaisuuden koittaessa olen pohtinut myös oman ”uuden elämäni” alkumetrejä, eli sitä aikaa kun sain etsiä itseäni Fisherin eroseminaarin ihanien kanssakiipeilijöitteni kanssa Marika Rosenborgin hellässä johdatuksessa. Siinäpä minä erohehkun kourissa ja oman identiteettini löytämisen aiheuttamassa juopumustilassa olin sitä mieltä, että nyt ollaan ytimessä. Nyt on elämä just tässä ja tästä lähtee, nyt räjähtää potti ja mä oon kaunis ja onnellinen ja pärjään ja bring it on. Syvästi petyin erohehkun hälvetessä taustalle: tätäkö tämä nyt sitten on. Samalla uskoin, että nyt tulee jotain uutta ja suurta. Odotin, odotin, odotin ja odotin. Vieläkin odotan ja mitään suurta ei tule. Sen sijaan kaikki vain pienenee. Mutta tässäpä piilee juju. Elämän ivallinen kompa, tyyntä ennen myrskyä ilman myrskyä.

IMG_1249
Rukalla Kuusamossa, Valvavaaran ylösalasylösalas-juoksentelun lisäksi päätettiin palata reitille kävellen ja tehdä illallista laavulla. Itse päätin nautiskella hiljaisuudesta vaakatasossa

Se mikä elämässä on suurta, on juuri täynnä niitä pieniä asioita, joita emme huomaa kaiken ollessa edes siedettävissä määrin hyvin. Meidän on helppo nähdä pintaa, suorituksia, suuria ja merkityksellisiä tarinoita. Oma tarinani pitää sisällä hienoja onnistumisia, innovoimista, opettelua ja opettamista, opiskelua, toivoa, uskoa ja niin vaikeasti selitettävän työuran ja ammatillisen suuntautumisen, että itsekin jossain välissä uskoin osaamiseni pitävän sisällä kaiken mitä ikinä tarvitaan. Jos en osaa, opettelen ja jos en opi, osaan sen myöntää ja tiedän varmasti jonkun, joka osaa puolestani.
Olen selviytyjä, otan vastaan kaiken hyvän ja huonon ja hymyilen aina. Jopa silloin kun se on hankalaa ja vaikka sattuu. Olen kiltti, olen mukava ja haluan vain hyvää. Siihen asti, että elämäni talosta alkaa laastit tippumaan ja huomaan, että tiilet eivät sovi yhteen lainkaan. Että kaikki eivät haluakaan hyvää ja että en ehkä edes tiedä minkälaiset tiilet talooni sopivat.

Asiaa tarkemmin käsitellessä voi huomata, että kaikki kokemani on tähdännyt ihmissuhdetyöhön ja siihen suuntaan minun olisi nyt mentävä. Oppiminen, ohjaaminen, fasilitointi, eli ihmisten kanssa oleminen sisältää muutamia seikkoja, joita tiedostamatta voi olla hankala kävellä toisten rinnalla: täytyy kokea itse ainakin jollain tasolla asiat, joista puhuu muille, täytyy osata puhua monen erilaisen ihmisen kieltä, täytyy osata tuntea eri ammattikuntien kipupisteitä, kirjoittamatonta, puhumatonta, jopa kuiskaamatonta ja sanatontakin. Omalla kohdallani erityisherkän lahja on kyky kuunnella ja kuulla, aistia epävarmuuksia ja kipupisteitä. Paikkani on olla ihmisten kanssa, paikkani on siellä missä voin auttaa oman kokemani kautta. Havaintoni siitä, että tarvitsen hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ei tarkoitakaan sitä, että minun olisi oltava yksin. Se tarkoittaa omien rajojen löytymistä, omien tarpeiden piirtymistä osaksi ammatti-identiteettiä.

Nyt sitten tänä päivänä pienoisessa hehkukrapulassa pohdin kaikkea mitä on tullut männävuosina tehtyä. Ikäänkuin maailmankaikkeuden lukuisista pyynnöistä huolimatta olisin ignorettanut  hienovaraiset vinkit pysähtyä, uudelleenarvioida, levätä, hengittää, etsiä itseäni ja olla itselleni rehellinen. Nyt sitten suurimman krapulan väistyttyä keräilen henkisiä ruumiita pölyn laskeutuessa taistelukentälle. Ja se näky. Keskellä kaikkea on selkeä ja puhdas pläntti maaperää. Maaperässä kasvaa tuore ja nuori puu, jonka vahvat ja stabiilit juuret ylettyvät pitkälle tietäen mihin suuntiin kannattaa kulkea.

Puu tietää myös mihin suuntaan kannattaa kurottua saadakseen valoa ja ketä kannattaa oksilleen päästää kiipeilemään. Sen suuren ja mahtavan, jota ihan kohta tapahtuu, onkin ehkä määrä olla jotain niin pientä, että se pystyy kasvamaan kanssani yhtä aikaa samoihin mittoihin. Ihmisen onni rakentuu pienistä asioista ja onnellisen elämän suurin taito on näiden pienten asioiden huomaamisessa. Halussa ja kykeneväisyydessä kurkottaa juuri niille oksille, joille puukin haluaa sinun kurottautuvan.

Eli siis. Kesän aikana on tapahtunut paljon ja samanaikaisesti varsin vähän. Olen juossut vapaana aivan uskomattomissa paikoissa. Olen saanut huomata miten paljon tarvitsen ja kaipaan rauhaa, olen saanut kokea miltä luottamus tuntuu. Etenkin se, miltä tuntuu luottaa itse. Olen saanut kuulla naurua ja pyyhkiä rakkaan kyyneliä. Olen saanut huomata juurten olevan tukevasti maassa ja hitaan mutta varman kasvun alkaneen. Olen saanut myös muuttaa uuteen ihanaan kotiin ja tuntea miten vahvasti olen osa perhettä. Ja miten vahvasti myös ystävät kuuluvat siihen.

Se hetki, kun erohehkun taannoisissa tiloissa olin varma löytäneeni itseni ja olevani nyt valmis elämälle, oli tärkeä ja voimallinen orgasmi. Mutta voi että miten alussa olinkaan. Matka alkaa uskoakseni siitä, kun matkan moninaisuuden pystyy tiedostamaan. Ensimmäinen ja itselleni tärkein askel on tuntea seisovansa pystyssäpäin ja kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta sanoa itselleen: ”tässä sä nyt olet ja pidän susta just tuollaisena”.

Tekstistäni voi huomata kesän antaneen mahdollisuden pohtia asioita monelta eri kantilta. Itseasiassa tarpeeksi paljon jopa siihen, että on vaan voinut olla hetkessä ilman tarvetta tutkia, pohtia tai analysoida yhtään mitään. Voisinpa tällä hetkellä nyt olla valmis johonkin ulkoapäin tulevaan töytäisyyn johonkin oikeaan suuntaan. Kaipaan ja kutkuttavasti odotan suuntimia siihen mitä kohti olen kurkottamassa. Oma ammatillinen heimoni on jossain ja he tarvitsevat minua yhtälailla kuin minä heitä. Jotain suurta on tulossa ja se on varmasti todella pientä ja merkityksellistä.

PUS!!!