Kantapään kautta

Kaikkea ei tarvitse tajuta vasta kun ne menettää

Isossa kuvassa kaikki on pirun jees! Pääsen kohta hyppää, oon terve, huippu kunnossa, tärkeitä ja välittäviä ihmisiä lähellä, ja mitähä vielä. Silti viime aikoina oman mielen kanssa taistelu käyny erityisen raksaaks, toisin päivinä enemmän, toisin vähemmän.

Pilasin monta hyvää vuotta kehittyä urheilijana kun en arvostanut omaa kroppaa ja ajoin itteni piippuun, niin henkisesti kuin fyysisestikkin. En arvostanut urheilua ja lajia, josta olin pienestä asti unelmoinut. Nyt viimeisimpänä loukkaantuminen ja siitä selviäminen on tuonut taas asteen verran lisää kiitollisuutta ja perspektiiviä peliin. Mä rakastan liikkua ja urheilla, se on mulle ominaista ja oon siitä kiitollinen (lähes) joka päivä.

- Ilmoitus, artikkeli jatkuu alapuolella -

Olin huono rakkaalle ihmisille ja toimin omiakin arvoja vastaan. Jyräsin oma napa edellä enkä osannut pysähtyä ja miettiä mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä. Fitnesspylly tai hienot ruokakuvat instassa eivät ole sitä, eivätkä monet muutkaan pinnalliset asiat. Vaan pyyteetön välittäminen ja hyvä olo toisen ihmisen kanssa. No kantapäähän kopsahti ja syyllisyys omista tehdyistä ja tekemättömistä asioista painaa. Moni minua iältään vanhempi ihminen voi miettiä, että voi tuota poika paran kitinää, mutta kaikkien olisi muistettava mahdollisimman usein kaiken rajallisuus, tärkeiden asioiden olemassa olo ja niistä kiitollisuuden tunteminen. Välitä ja rakasta lähimmäistä vikoineen ja heikkouksineen. Täydellisyyden tavoittelu ajaa sinut yksinäisyyteen. Et pysty siihen itse eikä siihen pysty ympärilläsi olevat ihmiset.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, ettei itse ole pysynyt mukana. Olen maannut tuskissani polven leikkauksen jälkeen ilman kykyä liikkua ominaisesti. Olen rakastunut, muuttanut yhteen ihanan ihmisen kanssa, eronnut, itkenyt, nauttinut, nauranut ja ollut myös syvissä vesissä pääni sisällä. Paljon on aiheita onneen, mutta kun paska osuu tuulettimeen riittävän monesti, on sitä vaikea hallita ja pitää fokus kaikessa hyvässä mitä on, jos menettää hyvää eikä saa mitään tilalle niin koitappa siinä olla positiivari.

Minulle onnellisuus on päätös, en ole luontaisesti positiivinen, optimistinen, vaan kireä säheltäjä. ”Kaikki mulle heti nyt” mentaliteettia on saanut viilata hieman ihmisystävällisempään muotoon, se ei tuota pitkällä juoksulla mitään hyvää.

Lainatakseni lempparikirjastani lauseen, Voittamisen anatomiasta, joka kertoo oman aikansa biohakkerista, Aki Hintsasta; Kun katsoo liian kauan liian lähelle, kadottaa perspektiivin. Mä oon kadottanu sen monesti ja monessa asiassa. Kaikkee ei tarvisisi tajuta vasta kun ne menettää. Oli kyse liikuntakyvystä, terveydestä, tärkeistä ystävistä, puolisostasi tms. Mieti juuri kun tämän luet, että miten sairaan onnekas olet kun sinulla on mitä sinulla on juuri nyt. Et ole onnellinen sitten kun saavutat jotain, vaan kaikki mitä sinulla nyt on, on se mistä sinun tulee olla kiitollinen. Ollaan läsnä, hengitetään, syödään hyvää ruokaa, rakastetaan, välitetään ja nautitaan elämästä, vaikka antaakin välillä turpaan.

Paa sydäntä tai peukkua, jos luit loppuun.

– Vilho