Mistä erot hikoilussa johtuvat?

Perinteisesti hikoilun määrä on liitetty rasvaprosenttin (rasva eristää, jolloin keho ylikuumenee nopeammin) ja aerobiseen kuntoon (mitä parempi kunto, sitä vähemmän hikoilee).

Viime vuonna tehty tutkimus haastaa käsitykset. Aikaisempien tutkimusten ongelma on ollut se, että rasvaprosentti ja aerobinen kunto (jota ilmentää maksimaalinen hapenottokyky, VO2max) korreloivat muiden tekijöiden kanssa. Ihmiset, joilla on korkea rasvaprosentti ovat tavallisesti painavampia – onko siis kyse rasvan eristävistä ominaisuuksista vai yksinkertaisesti siitä, että painavamman ihmisen on liikuteltava isompaa massaa? Vastaavasti henkilöt, joilla on korkea suhteellinen maksimaalinen hapenottokyky (lihasten käyttämän hapen maksimimäärä painokiloa kohti) ovat tavallisesti pienikokoisia. Kenties kyse onkin kehon koosta, eikä kuntotasosta.

Tutkimuksessa 28 eri kokoista ja eri kuntotasoista vapaaehtoista pyöräili tunnin sarjoissa samalla kun heidän hikoiluaan ja ruuminlämpöään mitattiin.

Ruumiinlämmön vaihtelut

Ruumiinlämmön vaihtelu selittyi suurimmilta osin kehon tuottamasta lämmöstä painokiloa kohti ilman rasvan eristävää vaikutusta. Lämmöntuotanto selitti 50 % kehonlämpöjen vaihteluista. Rasvaprosentin lisääminen yhtälöön selitti vain noin 2 % vaihteluista. Tämä viittaa siihen, että kaksi henkilöä, jotka painavat saman verran ja liikkuvat samalla intensiteetillä tuottavat lämpöä samalla tahdilla vaikka he olisivat ruumiinrakenteeltaan erilaisia.
Sama päti myös hikoiluun. Rasvaprosentti selitti vain 1,3 % vaihteluista. Tämä ei ole ristiriidassa aikaisemman käsityksen kanssa, jonka mukaan lihavat ihmiset hikoilevat enemmän. Mutta hikoilu ei johdu rasvan lämpöominaisuuksista, vaan liikuteltavan kehon massan suuruudesta.

Hapenottokyvyn vaikutus

Samoin pelkällä maksimaalisella hapenottokyvyllä on vain pieni vaikutus hikoiluun (4 % vaihteluista). Tämä vaikuttaa maalaisjärjen vastaiselta, mutta on jälleen on kyse kehon tuottamasta lämmöstä. Jos kaksi henkilöä, joilla on erilainen hapenottokyky pyöräilee oman suorituskykynsä mukaan, paremmassa kunnossa oleva henkilö liikkuu nopeampaa ja tuottaa siten enemmän lämpöä. Hyväkuntoinen hikoilee huonokuntoista enemmän, mutta vain sen takia, että hänen kehonsa työskentelee kovempaa, ei minkään maksimaalisen hapenottokyvyn taianomaisen ominaisuuden takia.
Perinteiset nyrkkisäännöt kunnon ja lihavuuden vaikutuksista hikoiluun eivät siis ole kovin käyttökelpoisia. Kehon lämmönsäätelyssä on niin monta muuttujaa, että oman hikoilun määrä on ennakoitavissa lähinnä mittaamalla paino ennen ja jälkeen liikuntasuorituksen.

Lähde: runnersworld.com

Katso myös

Lisää kommentti