Mistä johtuu “runner’s high”?

Rankan lenkin jälkeistä tunnetta ei voita mikään. Yleisen käsityksen mukaan tunne johtuu elimistössä vapautuvasta endorfiinista

Asia ei ole näin yksinkertainen. Hiirille tehdyt tutkimukset osoittavat, että endorfiinilla ei välttämättä ole mitään tekemistä niin sanotun runner’s high’n kanssa. Tunne näyttäisi sen sijaan liittyvän täysin eri kemikaalien vapautumiseen.

Runner’s high’n taustaa

1980-luvulla huomattiin, että veren endorfiinitasot nousivat huippulukemiin pitkäkestoisen treenaamisen jälkeen. Tehtiin jatkopäätelmä, että endorfiinit saavat aikaan myös raskaan treenin jälkeisen euforian tunteen. Käsitys levisi nopeasti.
Selitys on kuitenkin ongelmallinen. Endorfiinit ovat nimittäin suurikokoisia molekyyleja – niin isoja, etteivät ne pysty siirtämään verta aivoihin. Veri-aivoeste (Blood-Brain Barrier) suojaa aivoja estämällä tiettyjen patogeenien ja molekyylien pääsyn aivoihin verenkierron mukana. Mutta koska endorfiinit eivät pääse läpi, on epätodennäköistä että ne olisivat ainoa kemikaali, joka aiheuttaa juoksun jälkeisen runner’s high’n.

Endokannabinoidit?

runners-high-2-hikipanta
Tutkimukset hiirillä ja ihmisillä ovat osoittaneet, että suorituksen aikana kehossa erittyy endorfiinin lisäksi anandamidi-nimistä kemikaalia. Anandamidi on endokannabinoidi, joka osaltaan säätelee kannabiksen nauttimisen psykoaktiivisia vaikutuksia. Toisin kuin monimutkaisella endorfiinimolekyylillä, anandamidilla on vaivaton pääsy aivoihin verenkierrossa.
Selvittääkseen endorfiinien ja endokannabinoidien vaikutuksia Heidelbergin yliopiston tutkijat vertailivat kemikaalien vaikutuksia hiiriin. Hiiret juoksivat juoksupyörässä. Juoksun jälkeen hiiret olivat rauhallisia ja sietivät kipua paremmin. Lisäksi sekä endorfiini- että endokannabinoiditasot olivat nousseet.
Jatkotutkimuksessa kemikaalien erittyminen estettiin lääkkeillä juoksun jälkeen. Endorfiinin estämisellä ei ollut mitään vaikutuksia – hiiret olivat edelleen yhtä rauhallisia ja rentoja. Sen sijaan endokannabinoidin estäminen poisti positiiviset vaikutukset. Hiirten runner’s high katosi.
Tulokset viittaavat siihen, että hiirten kohonneet endorfiinitasot eivät välttämättä vaikuta juoksemisen jälkeiseen olotilaan. Toki on muistettava, etteivät hiiret ole ihmisiä. Sitä paitsi hiiret juoksivat todella pitkiä matkoja ennen kuin runner’s high’n oireita ilmeni.

Muut tekijät

Näyttäisi kuitenkin siltä, että kumpikaan edellämainituista hormoneista ei itse asiassa aiheuta runner’s high’ta. Tuore tutkimus osoittaa, että hiiret, joiden leptiinihormonin tasot ovat matalat on taipumusta juosta pidempään kuin hiirillä, joiden leptiinitasot ovat normaalit.
Leptiini on kehon erittämä kylläisyyshormoni. Juoksemisen yhteydessä leptiinin voisi nähdä vaikuttavan siten, että mitä matalammat leptiinitasot ovat (eli mitä kovempi nälkä), sitä motivoidumpaa juoksemisen jatkaminen on. Toisin sanoen keho viestittää aivoille, että mitä vähemmän ravintoa on, sitä hyödyllisempää ja nautinnollisempaa juokseminen on. Noussut motivaatio siis voisi helpottaa runner’s high’n saavuttamista.
Jälleen on muistettava, että tulokset koskevat vain hiiriä eikä niistä voi vetää johtopäätöksiä ihmisten suhteen. Lisäksi kyse näyttäisi olevan useiden eri osatekijöiden summasta. Voi siis viedä kauankin ennen kuin tiede on yksimielinen siitä mikä todellisuudessa aiheuttaa runner’s high’n.

 

Lähde: nordic.businessinsider.com

Katso myös

Lisää kommentti